Mirin neljän Koon taideblogi

  Meri ulottuu edessäni silmänkantamattomiin. Katson kauas horisonttiin ja tunnen virkistävän tuulen puhaltavan suoraan kasvoihini. Aurinko loistaa kirkkaansinisellä taivaalla ja säkenöi miljardeina kiteinä aalloilla. Hiekka hehkuu polttavana paljaiden varpaideni alla. Istun rantakivellä ja vaikka onkin niin kaunis päivä, olen surullinen. Ajattelen sitä salaperäistä miestä, jonka olin tavannut viikko sitten metsässä kävellessäni. Oikeastaan en saisi mennä koko metsään asti, vaan pysytellä rannikolla, mutta silloin oli vain yksi niistä tylsistä päivistä, joita minulla on paljon. Minun pitäisi opetella kunnon prinsessan tapoja ja sehän ei minua kiinnosta. Olisinpa syntynyt pojaksi; silloin saisi oppia soturin taitoja. Se olisi mahtavaa! Niin, minä karkasin jälleen kerran oppitunniltani ja valitettavasti se tuottaa kaikille harmaita hiuksia. Äiti, kuningatar, voivottelee joka päivä sitä, kun en pääse hyviin naimisiin. Kukaan järkevä prinssihän ei hyväksy minunlaistani poikatyttöä!...

Oli kaunis ja kylmä talviyö. Istuin ikkunan ääressä ja katsoin ulos. Täysikuu loisti sysimustalla taivaalla, miljoonien tuikkivien tähtien ympäröimänä. Puut kaartuivat lumisina maiseman ylle. - On päästävä ulos, ajattelin. Puin nopeasti lisää vaatetta päälle ja hiippailin eteiseen. Matkalla vilkaisin makuuhuoneen avoimesta ovesta sisään, katsoakseni nukkuvatko vanhemmat. Reitti oli selvä. Sikeässä unessa olivat molemmat. Tänä yönä minua ei pysäyttäisi mikään. Kun olin päässyt turvallisesti pihalle, alkoi vapaus. Olin kuitenkin ensin varmistanut, että pääsen suoraan yläkertaan, omaan huoneeseeni, kun palaan takaisin. Seisoin pihalla hetken ihailemassa täysikuuta ja upeaa maisemaa. Sitten kuin itsestään, lähdin kulkemaan läheistä ja tuttua metsää kohti. Kun saavuin metsän reunaan, henkäisin ihastuksesta. Oli, kuin olisin astunut Satumaan porteista sisään. Kuu valaisi joitakin kohtia ja sai hangen välkehtimään. Lumisen huurteiset puut hohtivat hopeisina tummaa taivasta vasten. Oli äärettö...

                      Täysikuu paistaa ikkunastani sisään. Katson ulos talviseen yöhön ja ajattelen. Soittelen samalla kitaraa hiljaa. Olen Nicholas eli Nic ja soitan kitaraa rockbändissä. Minulla on pitkät mustat hiukset ja vihreät silmät. Asun yksiössä Tampereen kaupungin laidalla. Kuvasi pyörii mielessäni. En sinua voi unohtaa. Olet niin kaunis, surullinen. Kuka olet? Mikä on menneisyytesi? Löydänkö sinua enää koskaan? Sen yhden katseen verran ja minä olin myyty. Putosin sinne kuiluun. Koskaan aiemmin en ole tavannut sellaista kuin sinä olit. Kuka olet, joka kuljet mustissa, se upea nahkatakki päällä. Kuin Varjotyttö, Varjoenkeli. Missä olet nyt? Niin, ihmettelet varmaan mistä puhun. No, me olimme Helsingissä keikalla, minä Dani, Aaron ja Mikael. Ja sillä keikalla näin hänet, Varjoenkelin. Hänellä on pitkät sinimustat hiukset ja silmät ovat safiirinsiniset. Ja niissä paloi hurja elämän ja ku...