Mirin neljän Koon taideblogi

  Katsoin näkymää edessäni tyrmistyneenä. E- ei voi olla totta! Xi, mutta sinähän...Sigrida, mitä tämä tarkoittaa? Tivasin sitten naiselta, joka oli suojelijani, nuori soturineito. Olin kalvennut ja puristin ovenkarmia, etteivät polveni olisi pettäneet. Koetin estää järkytystä kuulumasta äänestäni. Satuin päätymään eräälle tuntemattomalle planeetalle ja löysin hänet, Sigrida nyökäytti päätään Xiin suuntaan. - Sinähän häntä olet niin paljon kaivannut ja ajattelin... Mutta...Xi? Mitä sitten tapahtui silloin kauan sitten Zone8ssa. Me kaikki näimmemitä tapahtui kun zombiet hyökkäsivät ja seuraavana päivänä...ääneni hiljeni kuiskaukseksi ja vaikenin. Ei, en minä oikeasti kuollut, mutta oli todella vaikeaa teeskennellä. Ymmärräthän nyt, miksi minun täytyi olla niin paljon poissa? Ne zombit olivat jo kauan jahdanneet minua ja jos olisin ollut kanssasi, olisit ollut pahemmassa vaarassa, kuin jo olit. Minun täytyi suojella sinua ja sitten lopulta ei ollut muuta...

  Meri ulottuu edessäni silmänkantamattomiin. Katson kauas horisonttiin ja tunnen virkistävän tuulen puhaltavan suoraan kasvoihini. Aurinko loistaa kirkkaansinisellä taivaalla ja säkenöi miljardeina kiteinä aalloilla. Hiekka hehkuu polttavana paljaiden varpaideni alla. Istun rantakivellä ja vaikka onkin niin kaunis päivä, olen surullinen. Ajattelen sitä salaperäistä miestä, jonka olin tavannut viikko sitten metsässä kävellessäni. Oikeastaan en saisi mennä koko metsään asti, vaan pysytellä rannikolla, mutta silloin oli vain yksi niistä tylsistä päivistä, joita minulla on paljon. Minun pitäisi opetella kunnon prinsessan tapoja ja sehän ei minua kiinnosta. Olisinpa syntynyt pojaksi; silloin saisi oppia soturin taitoja. Se olisi mahtavaa! Niin, minä karkasin jälleen kerran oppitunniltani ja valitettavasti se tuottaa kaikille harmaita hiuksia. Äiti, kuningatar, voivottelee joka päivä sitä, kun en pääse hyviin naimisiin. Kukaan järkevä prinssihän ei hyväksy minunlaistani poikatyttöä!...