Lejannan ja Solanderin tarina

 

Meri ulottuu edessäni silmänkantamattomiin. Katson kauas horisonttiin ja tunnen virkistävän tuulen puhaltavan suoraan kasvoihini. Aurinko loistaa kirkkaansinisellä taivaalla ja säkenöi miljardeina kiteinä aalloilla. Hiekka hehkuu polttavana paljaiden varpaideni alla.

Istun rantakivellä ja vaikka onkin niin kaunis päivä, olen surullinen. Ajattelen sitä salaperäistä miestä, jonka olin tavannut viikko sitten metsässä kävellessäni. Oikeastaan en saisi mennä koko metsään asti, vaan pysytellä rannikolla, mutta silloin oli vain yksi niistä tylsistä päivistä, joita minulla on paljon. Minun pitäisi opetella kunnon prinsessan tapoja ja sehän ei minua kiinnosta. Olisinpa syntynyt pojaksi; silloin saisi oppia soturin taitoja. Se olisi mahtavaa!

Niin, minä karkasin jälleen kerran oppitunniltani ja valitettavasti se tuottaa kaikille harmaita hiuksia. Äiti, kuningatar, voivottelee joka päivä sitä, kun en pääse hyviin naimisiin. Kukaan järkevä prinssihän ei hyväksy minunlaistani poikatyttöä!

Kyllä, tekisi niin mieleni leikata liilat hiukseni lyhyiksi, koska ne ovat aina tiellä ja kuumentavat aurinkoisella säällä.

Niin, jospa aloittaisin aivan alusta. Nimeni on Lejanna ja olen Merikartanon prinsessa. Ranta on lempipaikkani, kun haluan olla yksin ja ajatella omiani. Kaupunkimme on rakennettu laajalle alueelle, meren päälle. Merestä nimittäin kohoavat Suuret Kalliot. Valtakuntamme on mielettömän kaunis ja se ulottuu myös kauas meren alapuolelle. Sekin on kuitenkin kiellettyä aluetta minulta. Kaikki kiinnostava on aina minun ulottumattomissani! Alapuolella on kuulemma erittäin pimeää ja kylmää ja siellä on vaarallisia otuksia. Meidän kansahan on valon ja ilman lapsia. Ainoastaan isälläni, Kuninkaalla, on valta astua Mustimpien Vetten Portista sisälle.

Kaikkein mieluiten olisin kuitenkin seikkailemassa metsissä, mutta yllätys yllätys, se olisi myös liian vaarallista. No okei , olen kuullut paljon Metsän haltioista ja hengettäristä, jotka houkuttelevat väkeä eksyksiin ja upottaakseen heidät petollisiin suohetteiköihin. Lisäksi Metsissä asustaa vihollismaan Kuningas, jota sanotaan Naavaparraksi, ja hänen hovinsa.

2

Uteliaisuuteni kun on niin suuri, kävin viikko sitten metsän laitamilla. Rannalta ei ole pitkä matka sinne ja ranta on vain kauimmainen paikka, jossa saan olla. Minua ihmetyttää kaikki vihreä ja mikä kasvaa. Miedän kielessämme ei ole edes kunnon sanaa asialle. Emmehän elä sellaisen ihmeen keskellä. Ainut mitä tunnemme, on taivas, vesi, hiekka ja kalliot, simpukat, vedenolennot ja tietysti aurinko.

Meidän valtakunnassa tieto kulkee sukupolvelta toiselle legendoina ja taruina. Me emme rakenna asumuksia ”puusta”, vaan kivistä ja näkinkengistä ja ruo'oista. Oletko nähnyt sellaista kauneutta kuin linnamme auringonnousun ja -laskun punertavankultaisessa hohteessa?

Niin, olin siis Metsän reunalla. Ihastelin ruskeaa ryhmyistä runkoa ja tuuheaa ”vihreää” katosta, joka levittäytyi yläpuolellani ja sulautui moniin muihin. Alapuolella oli ”polkuja”, kapeita kujia, joita pitkin saattoi kulkea. Aurinko siivilöityi lehvien lävitse saaden säikeitä aikaan, jotka hohtivat himmeän kultaisina. Se oli niin kaunista, että silmäni kyyneltyivät. Ei älä nyt ajattele että hempeilen, koska olen prinsessa, toivoisinhan olevani soturi…

Kaikki oli vain uskomattoman kaunista ja ne suloiset äänet, liverrykset, huilumaiset soitot ja se Metsän humina. Tuuli ”lehvästössä”…

Aioin kääntyä takaisin, mutta juuri silloin näin nelijalkaisen suuren eläimen puiden välissä. Sen selässä ”ratsasti” tummahiuksinen mieshahmo, jolla oli ”vehreä”, Metsän värinen viitta hartioillaan ja smaragdijalokiviä koruina. Hän näytti ylhäiseltä ja päättelin hänen olevan Naavaparran poika. Jotkin haukkuvat olennot juoksivat heidän molemmilla puolillaan, mutta muuten hän näytti olevan yksin. Yritin piiloutua ”puun” taa, mutta hän oli jo huomannut

minut.

Mies katsoi minua kummastuneena ja pysäytti nelijalkaisen olennon suoraan eteeni. Se katsoi sinua suurilla lempeillä silmillään. Ojensin varovasti käteni koskettaakseni sen päätä.

- Ei se pure, sanoi prinssi huvittuneella äänellä, jonka hämmästyksekseni ymmärsin.

- Mi- Miten osaat kieltämme? Änkytin kysymyksen hämilläni.

- Osaanpahan vain, mutta mitä sinä Meren prinsessa teet täällä Metsässä? Mies puhui ilkikurisella äänellä ja minä rohkaisin mieleni ja katsoin prinssiä silmiin. Hämmennyin entistä enemmän. Hänellä oli mitä kirkkaimman meripihkan väriset silmät. Meripihkan! Metsän kuninkaan poika!

- Olin utelias, sanoin totuuden, jonka kuullessaan prinssi purskahti nauruun.

- Ja mitä Teidän armonne Isä ja Äiti sanoisivat, jos saisivat kuulla tyttärensä hortoilevan Metsässä, joka on vihollismaata?

Kohautin olkapäitäni.

- Saisivat yhden harmaan hiuksen lisää, sitäpaitsi prinsessana oleminen on tavattoman tylsää, pitää kirjoittaa, kirjailla helmiä, opetella puhumaan ja käyttämään kuin hienohelmat... ja kaikki vaiva vain että pääsisi ”hyviin” naimisiin. Uskouduin prinssille ja lopuksi julistin haluavani olla soturi kuten kaksi veljeäni Arkadios ja Galathas.

- Hahhahhah, sinäpäs olet hauska, prinssi nauroi vielä enemmän.

- Vai että soturi. Jaksatko edes pidellä tätä? Mies heitti minulle miekkansa, joka oli huotrassa. Se oli upeasti koristeltu smaragdeilla ja se hohti helmiäisenhopeisena.

Sain sen kiinni ilmasta ja vedin sen kunnioittavasti huotrasta. Se tuntui käteeni ilmavalta, mutta silti se oli jotenkin erilainen, kuin veljeni miekat, joilla olin harjoitellut salaa. Kääntelin miekkaa varoen ja ihastelin sen kauneutta.

- Kokeile, prinssi ehdotti sitten. Hän hyppäsi ratsunsa selästä ja otti toisen miekan käteensä.

- Tule, harjoitellaan, sanoi hän vielä.

Aloin epäröidä. Etsiköhän kukaan minua? Enhän saisi olla täällä…

3

- Tule nyt vain, kadut sitä vielä ellet uskalla kokeilla. Ehdit hyvin vielä takaisin sen jälkeen. Ei mennä edes kauas, tuolle niitylle tuolla vain.

Mieleeni tulivat kaikki legendat, mutta jotenkin tiesin, ettei niillä ollut totuuden kanssa mitään tekemistä. Kaikkihan oli alkanut kauan sitten kahden suuren sukupolven alueriidoista. Näin olin historiankirjoista lukenut, sen vähän mitä olin onnistunut löytämään.

Niin, vaikka suurin osa olikin suullisena perimänä kulkenut suvuissa, on kuitenkin meillä Salaiset Arkistot…

Olin muutama kuukausi sitten onnistunut löytämään salaisen reitin, joka johti sinne ja jota ei ollut käytetty vuosikausiin. Koska olen prinsessa ja ylhäinen, (vaikka minun täytyykin opetella erilaisia taitoja), jää minulle paljon myös vapaa-aikaa. Sen saan viettää lähes missä vain, kunhan ei siellä missä minua on kielletty olemasta.

Noh, yksi hyöty on prinsessamaisista taidoista, että osaan lukea. Sitä eivät kaikki valtakunnassa osanneet.

Kirjoissa oli valtavasti tietoa ja erään ”ihmiset” heimon nimitys meille ja Suurille Kalliolle meressä, oli ollut Atlantis. Kadonnut, Kadotettu Atlantis. Mietin miksi emme tunteneet edes omaa historiaamme. Keitä me todella olimme ja mistä tulimme? Lian paljon kysymyksiä.

Nyt mietin tiesikö Metsän prinssi kenties jotakin enemmän kuin minä. Nuo meripihkan väriset

silmät? Miten?

Ja varmuuteni palasi. Menettäisin mielenkiintoisen mahdolisuuden, jos lähtisin takaisinpäin.

Siispä suostuin prinssin pyyntöön ja kävellessämme aukiolle, kysyin häne nimeään.

- Olen Solander, vastasi tämä.

- Lejanna, esittäydyin.

Miekkailumme oli todella kivaa. Virkistyin ajatuksesta, että minulla olisi tämän jälkeen oma pikku salaisuus. Olin unohtaa ajan kulun. Olin myyty heti ensimmäisestä katseesta noihin kullanhohtoisiin, silmiin. Hymyilin ja nauroin ja otin rennosti.

Silti sydämessäni oli alkanut roihuta villi tuli. Kaikki oli unenomaista ja sekavaa, myös hyvin jännittävää. Kun Solander hymyili minulle, tuntui kuin olisin lentänyt ja pudonnut lujaa alas korkealta. Otti vatsanpohjasta.

Lopulta oli ollut pakko lähteä kotiin. Solander oli katsonut minua, kuin olisi tahtonut sanoa jotain, mutta hiljaisuuden jälkeen oli vain sanonut ”nähdään” ja katsonut syvälle merensinisiin safiirisilmiini. Sitten heilauttanut kättään ja kääntynyt ja samassa kadonnut metsään.

Minä seisoin jonkin aikaa jähmettyneenä paikoillani, sydämen takoen lujaa rinnassani. Katsoin kaivaten prinssin perään, lähtien sitten kulkemaan takaisin omaan suuntaani. Ehtisin vielä helposti iltaruualle.

Nyt siis istun rannalla haaveilemassa Solanderista ja ensimmäisen kerran elämässäni kaipaan tiettyä seuraa. Mikä on tämä uusi tunne, joka on vallannut alaa minussa jo viikon ajan. En keksi muuta nimeä tälle kuin se, että taidan olla ihastunut. Oletko koskaan tuntenut rakkautta jo ensisilmäyksellä?

Sydän ei silti tunne järkeä, sillä eihän meillä ole tulevaisuutta. Vihollismaiden perilliset! Siksi olen näin surullinen ja en ole kokonaiseen viikkoon nähnyt vilaustakaan prinssistä. En uskalla meinnä oikein Metsään asti, etten jää kiinni. Jotkut Meren väestä ovat vähän ihmetelleet mielialaani. Olen ylittänyt nuoren tytön ajan jo reilusti ja silti käytökseni on sitä

4

tasoa taas. En pysty keskittymään, vastailen tunneilla väärin, alan itkeä syyttä suotta (tai siis onhan syy, mutta jota muut eivät saa missään nimessä tietää) ja jään tuijottamaan kauas haaveksivasti.

Muut tytöt kiusoittelevat ja utelevat olenko kenties ihastunut. Onneksi he luulevat, että kohteeni on eräs sopiva prinssiehdokas, Cristofe. Oikeasti minä kuitenkin inhoan häntä yli kaiken ja inhoan kun kyseinen nuorukainen suorastaan palvoo minua. Katsoo minua silmät täynnä autuutta ja ihailua. Äh, en voi sietää sellaista ja nyt minun täytyy teeskennellä rakastavani häntä! En ymmärrä, miten pääsen ulos tästä koko sotkusta!

Cristofe yrittää useimmiten seurata minua joka paikkaan. On niin ärsyttävää karistaa joka kerta kannoiltani. Äh, haluan vain olla rauhassa omine ajatuksineni. Tai sitten Solanderin kanssa…

Suljen silmäni ja auringon kuuma hehku loistaa niissä tulipunaisena.

Eteeni ilmestyy kuva. Kullanhohteiset silmät… Äkkiä varjo ilmestyy kaiken eteen.

Joku sanoo nimeni. Avaan silmäni ja katson häntä suoraan kultaisiin silmiin.

- Miten sinä? Eihän tämä ole mahdollista! Solander huudahtaa yllättyneenä.

- Mikä niin? Katson häntä tyynesti, vaikka en tiedä tapahtuneesta sen enmpää kuin hänkään.

- Olin kävelemässä Metsässä ja yhtäkkiä olenkin tässä…

- Solander, sanon hitaasti, nousten seisomaan, sillä toisaalta olen varmempi kaikesta kuin

koskaan. Olen ollut jo viikon.

- Olen kaivannut sinua, sanoit viimeksi, että nähdään, muistatko? Nyt on jo viikko noista sanoista…

Prinssi kohottaa kätensä. - Ai, olin pahoillani, en ole päässyt ja… Mikset sitten kutsunut aiemmin?

- Minä luulin, että sinä tulisit luokseni tänne…

- Hei Lejanna, minä en ole silti oikein varma tästä, meidän pitäisi olla vihollisia, mitä vanhempammekin?…

- Solander, sanoin päättäväisesti, selvitetään tämä nyt kerralla, ensinnäkin, miksi meidän pitäisi olla vihollisia, vaikka vanhempamme ovat, toiseksi, mitä heistä, ja sitten salaat jotain minulta. Miksi sinulla on kullankeltaiset silmät, vaikka olet Metsän prinssi? Kuka on äitisi?

Kuka sinä olet? Ja miten osaat meidän kieltä?

- Wow, wouw prinsessa, liikaa kysymyksiä…

- Ja ei yhtään vastausta, niinkö? Sanon hieman purevaan sävyyn.

- Kuule Solander, en minä niin tyhmä ole kuin ehkä luulet!

- Minä en kerro ennen kuin sanot miten päädyin tänne rannalle, prinssi tokaisee

Uups, sitä minä en tiedä, mutta… ajattelen sanoen – On kai sitä jotain prinsessana oppinut, huitaisen kättäni sivuuttaen prinssin sanat.

- Voimia, jotka tulevat prinsessan arvon perintönä, jatkan tietämättä miksi sanon juuri näin. En tiedä muutenkaan mitä kaikkea minulle onkaan tapahtunut viikossa.

- Ei kelpaa, Solander pudistaa päätään.

En tiedä mikä minuun menee. Ilmeeni muuttuu kovaksi ja sähähdän raivokkaasti.

- Ai ei kelpaa Herra Täydellisyys! Vastaa kysymyksiini tai…

- Hah hah, neitihän uhkailee… Mitäs nyt, Lejanna, rauhoitu.

Lyön miestä avokämmenellä poskelle. Solander katsoo minua yllättyneenä. Vajoan maahan ja kyyneleet sumentavat katseeni. En peitä kuitenkaan silmiäni.

- En tiedä mikä on, mutta tämä kaikki alkoi viikko sitten. En pysty käyttäytymään normaalisti ja sen sinä olet saanut aikaan. Ymmärrätkö? Sinä sanoit nähdään ja nyt ettei meidän pitäisi olla yhdessä. Muistatko miten meillä oli miekkailussa niin hauskaa? Muistatko?

5

Solander katsoo minua huolestuneesti.

- Lejanna sinähän itket. Kyllähän minä muistan, mutta tämä on aika vaikeaa toisten takia. Kai sinä sen tajuat?

- No siksihän käytökseni on tätä, puuskahdan nyyhkytysteni lomasta. Puren huultani ja hampaitani saadakseni itkun loppumaan. Sehän ei ole tapaistani. Miksi käyttäydyn kuin pahimmat teinitytöt, vaikka tahtoisin olla mies?

Silloin Solander sanoo minulle:

- Tule, ja ojentaa kätensä, jotta pääsen ylös. Tartun siihen ja lähden seuraamaan häntä kohti Metsää. Solander johdattaa minut todella kauniin lammen ääreen, jossa kukkivat lumpeet. Se on prinssin salainen paikka. Puut ja saniaiset ovat siellä syvänvihreitä ja lampi hohtaa samaa sineä kuin silmäni.

Solander koskettaa hellästi kasvojani ja pyyhkii kyynelten jäljet. Kumarrun lammen ääreen pyytämättä ja huuhtelen kasvoni raikkaan viileällä lähdevedellä.

- Käydäänkö uimassa ennen kuin kerron? Ehdottaa Solander.

- Okei, sopii, vastaan jo paremmalla mielellä.

Vesi on kirkasta ja keskellä pulppuaa pieni lähde. Ajatelkaa vettä keskellä metsää? Minä kun olen niin tottunut aavaan mereen. Täällä Metsän varjossa on hyvä olla polttavan kuumalta auringolta. Eikä minua myös pelota olla täällä. Juuri tätä olen toivonut, vaihtelua.

Kun lopulta istumme eräällä isolla kivellä, Liljojen lehtien varjostamalla paikalla, prinssi aloittaa.

- Niin, kuten arvelitkin, äitini ei ole Metsän väkeä. Isäni rakastui nuoreen Merikansan naiseen, joka oli prinsessa kuten sinäkin nyt. Silloin ei ollut vielä mitään kiistoja. Naavaparta ja äitini Esmeralda kuitenkin joutuivat riitoihin keskenään yrittäessään päättää kummassa maassa minut kasvatettaisiin, joten silloiset kuninkaat päättivät ratkaista asian puolueettomasti. Kaikki meni kuitenkin vikaan. Naavaparta jäi isänsä kuoltua Metsän valtiaaksi ja Esmeralda karkoitettiin, niin että he eivät saisi lisää tuhoa aikaiseksi. Sukujenkin välillä alkoi olemaan eri puraa. Sinä synnyit samoihin aikoihin, mutta kiitos, että sinulla on molemmat vanhemmat Merikansaan kuuluvia. Ajattele, he tahtovat suojella sinua tältä murhenäytelmältä. Olisit kiitollinen vanhemmillesi, Lejanna. He tarkoittavat vain parastasi.

- Solander, minä en voi tunteilleni mitään, sanon hiljaa.

- Mutta sinähän sanoit äitisi olevan Esmeralda. Hänhän on tai oli minun äitini paras ystävä. Eihän minulle ole kerrottu mitään, mutta tuon kuulin vahingossa, kun vanhempani riitelivät jostain jokin aika sitten. Solander, minä kun en tahtoisi olla riidoissa, vaan voisimmeko silti olla ystäviä? Olisi niin hienoa yhdistää taas kaksi sukua. Onhan meillä samoja vihollisiakin, esimerkiksi Tulen kansa, Jäämaanväki, Mustat keijuttaret ja Haamuratsastajat…

- Voi Lejanna, olisipa se niin helppoa, mutta kai me silti voisimme yrittää…

Punehdun, sillä tarkoitan ystävyydellä paljon enemmän, silti rohkenen halata miestä kiitokseksi.

- Voisimme kysyä äidiltäsi neuvoa, missäköhän päin hän asuu nykyään?

- Usvavuorilla, tiedätkö missä ne ovat? Et varmaan. Ne ovat Kristalliputouksien yläpuolella…

- Itseasiassa tiedän, keskeytän innostuneena.

- On lukemaan oppimisesta jotain hyötyäkin, sanon.

- Mutta sinne on matkaa paljon ja sinäkin tarvitset hevosen… prinssi tuumailee

- Hevosen? Kysyn ihmeissäni.

- Siis sen otuksen, jonka näit minulla viikko sitten.

- Ai juu sen, jolla on ne lempeät silmät, sanon silmät säteillen.

- Eri asia miten pääset lähtemään ja vielä salassa.

6

- Ei, älä siitä huoli, keksin jotain. Milloin me lähdetään?

- Olisi varmaan paras lähteä piakkoin. Pääsetkö huomenissa aamun koitteessa?

- Hmmm, eiköhän se järjesty.

Kun astelen takaisin kotiin, oloni on kevyt kuin höyhenellä. Viimeinkin jotain säpinää, mutta silti mietin prinssin sanoja; olisit kiitollinen vanhemmillesi. Kenen takia minä siis olen tekemässä tätä? Aion karata ja...mitä sitten? Siis jos me ei tehdä jotain, vihanpito jatkuu iäisyyden ja silloin ei ole toivoakaan rauhasta ja ystävyydestä. Tunnen väristyksen ajatellessani Solanderia. Ja teen tämän rakkaudesta, sillä minulle tämä on oikein. Minulla on taito lukea ajatuksien perimmäiset tarkoitukset ja prinssi ei olisi minulle vastus. Minähän se villikissa olin!

Äkkiä mieleeni tulevat kummitätini Ingeridhin sanat:

- Kohtalosi ei ole tavallinen. Osaat kutsumisen taidon ja sinulla on tarvittava rohkeus toimia rauhan ja rakkauden puolesta. Tätä et vielä ymmärrä, mutta tulet näkemään sen viimeistään silloin, kun vähiten luulet ymmärtäväsi itseäsi. Ole vain se kuka olet. Tiedät sydämessäsi mikä on oikein.

Näin oli Ingeridh lausunut minulle pari vuotta sitten. Mutta niin, miksi matkustaa Usvavuorille, jos pystyin kutsumaan? Ai niin, en voinut, koska en ollut nähnyt Esmeraldaa.

Tätä ennen otan yhteyden tätiini. Hän on aina ollut puolueeton ja tukeni, turvani ja hyvä ystäväni erilaisissa tilanteissa.

Muodostan mielessäni kuvan, mutta eri tavalla kuin kutsuessani Solanderia. Heijastan mielikuvani meren aaltoihin. En tiedä mitä tein Solanderin suhteen. Mutta se kuitenkin toimi tuoden henkilön fyysisesti paikasta toiseen. Kummitätini ei koskaan ilmestynyt minulle suoraan. Häntä arvostettiin, mutta häntä ei haluttu silti Merikartanoon, koska hänen puolueettomuudestaan ei yleisesti pidetty.

- Ingeridh, sanon saatuani yhteyden. - Nyt taitaa olla aika…

Ingeridh katsoo minua kujeilevasti meren aalloista. Kuvajainen säröilee hieman tuulen rikkoessa veden tyyntä pintaa.

- Sitten tiedät mitä tehdä. Minä suojaan selustasi, mutta varo Cristofea, Ingeridh hymyilee veitikkamaisesti ja erotan jopa tummassa vedessä hänen silmiensä tuikkeen, niin kuin tähtien kimalluksen. On tulossa jälleen ilta ja aurinko on laskemassa.

Olen juuri ”käymässä yöpuulle”, kun kuulen huoneeni ovelta koputuksen. Oikeasti olen pakkaamassa tarvittavia tavaroitani matkalle. Piilotan hätäisesti laukkuni sängyn alle ja menen avaamaan. Kuningataräitini tulee huoneeseen ja sanoo haluavansa jutella kanssani. ”Apua, mitä olen tehnyt? Jäinköhän kiinni”, aprikoin kauhuissani.

- Olemme tainneet isäsi kanssa painostaa sinua naimisiin menolla. Et taida tällä hetkellä sittenkään olla siihen valmis. Tiedän kyllä, ja olen huomannut, miten Cristofekin ravaa perässäsi, vaikka et voi sietää häntä, hän kuitenkin sanoo suureksi yllätyksekseni. Katsahdan hämmentyneenä äitiin, joka jatkaa:

- Kummitätisi Ingeridh otti minuun yhteyttä ja ehdotti, että menisit hänen luokseen joksikin aikaa. Se voisi minunkin mielestäni tehdä ihan hyvää sinulle.

- Voi kiitos, äiti, olet tosi reilu, kapsahdan hänen kaulaansa.

”Jes, nyt ei tarvitse karata”.

- Ingeridh tulee hakemaan sinut huomenaamulla. Pakkaa tavarasi jo hyvissä ajoin, vaikka nyt heti. Hyvää yötä nyt sitten kultaseni.

- Hyvää yötä äiti, toivotan hymyillen.

7

Jäätyäni yksin riemuitsen mielessäni. Ensin kummitädin luo Majakalle, sitten jännittävälle matkalle Usvavuorille…

Makaan valveilla pitkän aikaa ja kun lopulta putoan uneen, näen polttavia kuvia Solanderista ja hänen kimaltavasta katseesta, hymystä.

Aamulla tapaan Ingeridhin Merikartanon laiturilla. Hänellä on kaunis ja siro valkea pursi, jota hän käyttää aina hakeakseen minut luokseen. Osa suvustamme kuuluu Tähtivaeltajiin, joten pursi on nimetty Altair-tähden mukaan.

Jos kummitäti olisi tuntenut Esmeraldan, mitään matkaa ei voisi tulla. Sana saataisiin hänelle muulla tavoin. Onneksemme niin ei ollut. Käymme nyt hakemassa prinssin myös joksikin aikaa Majakalle. Lähtisimme heti kun olemme saaneet tilanteeseen tarpeeksi apua Ingeridhiltä. Hän jäi purteen, kun menin Solanderia vastaan sovitulle kohtauspaikalle. Mies näkyikin olevan jo siellä kahden ratsun kanssa. Kun saavuin hänen luokseen selitin muuttuneet suunnitelmat.

- Käykö tämä sinulle? Kysyn lopuksi.

- No mutta, tämä on hienoa. Totta kai käy. Solander hymyilee minulle ja minä muistan punehtuen viime öiset unikuvat hänestä. Jännitys hyökyy aaltoina ylitseni ja sydän takoo sekunneissa. ”Oi ei, en pysty kohta seisomaankaan, tietäisitpä… ajattelen hämilläni ja peittääkseni hermostumiseni, käännyn ja otan ohjat toiselta ratsulta. Sitten me talutamme eläimet purteen.

Aurinko näyttää kohoavan merestä. Se hohtaa kultaisena ja kirkkaan kuulaana kehränä.

Vesi kimaltelee ja aamuinen usva on lipumassa poispäin maiseman yltä. Pitkän aikaa on aavaa Merta. Suuret Kalliot ja Kartano loittonevat pikkuhiljaa ja jäävät taakse. Matkalla olemisen riemu tarttuu kaikkiin. Tunnelma on iloinen ja toiveikas. Lopulta toisenlaiset rannat siintävät horisontissa. Ingeridhin koti on Merikartanon Maan rajojen ulkopuolella, kaukana avomerellä. Se on suojaisa ison saaren niemi. Saarella ei kuitenkaan ole Metsää, vaan se on täynnä suurta laventeliniittyä. Yöllä sen yläpuolella loistavat äärettömät tähtikuviot niin kuin kotona Kartanollakin.

Majakka on kaunis tornimainen linnake, joka valaisee yöllistä merta, silloin kun tähdet eivät näy ja ohjaa näin kalastajia kotisatamiin.

Ensimmäisten päivien aikana laadimme monia suunnitelmia, jotta rauha voitaisiin saavuttaa.

Tutustuimme Solanderin kanssa yhä paremmin toisiimme. Saimme purkaa rauhassa sotkuista tunnevyyhteä. Makasimme siniliilojen kukkien keskellä ja opettelimme yhdessä taivaan tähtikuvioita.

Eräänä tällaisena yönä Solander katsoo minua silmiin ja kuiskaa;

”silmäsi ovat yhtä syvät kuin vesi, johon tähdet kuvastuvat. Olet todellinen Tätivaeltaja, yhtä sykkivä ja temperamenttinen. Hiuksesikin muistuttavat laventelia… hän nostaa hitaasti kättään ja kääntyy minuun päin. Sitten sipaisee hellästi poskeani.

- Solander, kuiskaan, kai ymmärrät miten paljon oletb alkanut minulle merkitä? Samalla kuitenkin pelkään muutosta itsessäni. Ennen käyttäydyin kuin poika, en itkenyt edes pienistä. Nykyään – en minä tiedä, mutta olen ymmärtänyt, että naiseksi minun on kuitenkin kasvettava, halusin sitä tai en.

- Minä tiedän, kun olet kuvannut käytöstäsi ja tunteitasi, taidat olla kovinkin ihastunut, sanoo Solander kiusoitellen ja siveli kutittaen poskeani laventelin kukalla.

- Äh, pojat eivät ihastu poikiin, heitin nauraen ja kikattaen, koska laventeli tosiaan kutitti minua.

- No mutta ethän sinä olekaan poika, vaan kaunein näkemäni prinsessa, Solander iskee silmää.

- Älä, minä punastun, mutisen naurahtaen.

8

- Sinähän olet söpö silloin, Solander kohottaa leukaani kädellään ja minun on katsottava häntä silmiin. Ne hehkuvat kuin kirkkain tuli, lämmin meripihka, ja kuin auringon valo. Minua huimaa. Olen avaruuden hurjassa pyörteessä. On vain me kaksi. Vain Solander ja minä.

Hitaasti huulemme kohtaavat ja se suudelma kestää kauan. Villi tuli sykkii sisälläni. En ole koskaan ennen kokenut tällaista, suloisen raastavaa tunnetta. Olemme lähekkäin pitkän aikaa. Sitten nousemme ylös sanattomasta sopimuksesta ja alamme tanssia hopeisen kuun loisteessa, sinervän usvan leijaillessa ympärillämme. Kukkien soitto kuulostaa pienten tiukujen helähdyksiltä. Olemme Satumaassa.

Seuraavana aamuna pohdimme jo lähtöä Usvavuorille.

- Menkää te nuoret, minun ei tarvitse tulla mukaan, tätini sanoi. - Onnea yritykseen ja jos tarvitsette apua, olen käytettävissä. Vien teidät satamaan, josta lähtee tie kaupunkiin ja sieltä Vuorten suuntaan. Ja Lejanna, älä pelkää. Mielestäni sinun jo aika itsenäistyä kunnolla. Uskon, että tämä matka on antoisa monellakin tapaa.

- Jipii! Ihka oikea Kaupunki, josta olen vain haaveillut. Tämä se vasta elämää! Huudahdan onnessani.

Lähdimme Solanderin kanssa hakemaan hevosia niityltä, minne prinssi oli ne tuonut mukanaan. Hän vihelsi kaksi lyhyttä, yhden pitkän ja kaksi lyhyttä merkkiääntä ja ratsut näkyivätkin laukkaavan meitä kohti.

- Tuo minun ratsuni on ori ja se on nimeltään Thowra, Solander osoitti kädellään hopeanharmaata ”hevosta”.

- Ori? Katsoin kysyvästi Solanderia.

- Niin, siis anteeksi, kulta, Solander sanoi pehmeästi.

- Unohdan aina, ettet tiedä kaikkia sanoja, niin siis miespuolinen hevonen.

- Ai juu, okei. On hienoa oppia kaikkea uutta, kulta. Sanon innostuneena.

- Tuossa on sinun ratsusi, naispuolinen eli tamma. Sen nimi on Water Lily. Samanlainen lumme, mitä kasvoi siellä Lammella, Solander katsoi minua syvälle silmiin niin hellästi. Muistin sen ihanan hetken siellä. Olimme uineet ja sen Lammen vesi oli ollut niin raikasta ja niin puhdasta. Kuin olisi kellunut kristallinkirkkaan jään keskellä, mutta se vesi ei tuonut hyistä kylmyyttä iholle. Se vain pisteli hieman, antaen suloisen lämpimän tunteen.

Silmäni hohtivat onnesta, kun katsoin Solanderiin ja hymyilin hänelle ja sanoin mitä ajattelin.

Solander kuiskasi nimeni hellästi. - Lejanna,

ja minä tunsin sydämeni lyövän lujempaa, katse pudotti minut ja lensin. Sydämessä roihusi ja tunsin olevani viimenkin elossa ja että olin onnellinen. Tunne oli huikaiseva ja näin, että Solander tunsi samoin. Punastuin, mutta en välittänyt siitä enää.

Kaikki oli niin hyvin.

Water Lily on väriltään hohtavan valkoinen, jonka harja ja häntä kimaltelevat sateenkaaren väreissä.

- Mutta enhän minä osaa ”ratsastaa”, totesin yhtäkkiä kauhuissani.

- Saat opetella, Solander sanoi ilkikurisesti, tosin satula on muotoiltu niin, että siinä voi vain istua, mutta välillä saat olla ilman sitä. Minä haluan opettaa sinua. Olenkin kyllästynyt ratsastamaan vain yksikseni, vaikka Thowra onkin lempiratsuni ja pidän sen kanssa olemisesta.

- Wau! Tosi upeaa, olin haltioitunut.

Ratsastaisin ”hevosella”, minä ”hyvin kasvatettu” prinsessa, jolle sekään ei ollut sopivaa. Miksi kaikki jännittävä ja mukava oli tarkoitettu vain pojille ja tytöille nämä olivat epäsopivaa käyttäytymistä? Miksi näin pitikään olla Merikartanon väen mielestä? Mitä pahaa tässä oli?

Miksi???

9

Miksi ei kaikki voisi olla toisin? Täytyi olla jokin toinenkin tapa ajatella asioita, eikä aina siten miten oli perinne ollut. Että tehtiin niin kuin aiemminkin oli tehty eikä koskaan kokeiltu mitään uutta.

Mutta hän ja Solander muuttaisivat vielä tulevaisuutta. Meille täytyisi olla mahdollisuus ja yhteinen elämä. Riidat valtakuntien välillä olivat niin typeriä! Ei. Näin ei saisi olla! Kaikki on väärin nyt.

Ingeridh vei meidät Altairilla Satamaan ja opasti meidät Kaupungin porteille vievän tien suuntaan. Siellä kummitäti toivotti hymyillen hyvää matkaa ja olevansa tavoitettavissa aina, kun tarvitsisimme apua.

Vanhemmilleni hän ilmoitti, että minä olisin toistaiseksi hänen luonaan ja että tarvitsen tätä lomaa. Että olen kyllästynyt juoksemaan pakoon Cristofea ja muidenkin poikien jahtaamista ja että minua myös kiusasi nuorten tyttöjen supattelu ja kikattelu. Tämä kaikkihan on totta!

Ingeridh opettaisi minulle kaikenlaista sen jälkeen, kun olemme käyneet Esmeraldan luona. Hevosilla ratsastaminen nopeuttaa matkan taivaltamista eikä Usvavuoret ole mahdoton kohde. On niin hienoa nähdä ne kuuluisat Kristalliputoukset, joista olen lukenut Salaisten Arkistojen kirjoista ja päätyä oikeasti Mystisille Usvavuorille. Olen todella innoissani. Ja tavata salaperäinen Esmeralda, joka on Solanderin äiti ja minun, Merikartanon väkeen, kuuluva urhea ja varmasti hyvin kaunis nainen.

Havahduin Solanderin hellään tuuppaisuun ja ilkikuriseen kiusoitteluun. Olin haaveillut jälleen. Tuo tuuppaisu keskeytti tavaksi tulleen Pilvilinnoissa lentelyn ja Solanderin kiusoitteleva, helähtelevä nauru kaikui ilmassa. Kuin Satakielen soinnut.

Olin monien satulaan nousuyritysten jälkeen päässyt istumaan Water Lilyn selkään, Solanderin nauraessa hyväntahtoisesti pyllähdyksilleni ja nyt osasin olla jo poukkoilematta satulassa. Olin nopea oppimaan. Tämä oli oikeaa elämää! Pyh! Vai että Hienot Leidien tavat, yhtä niiaamista aina. .. Pyh! Käytöstavat! Poikien liehittely ja kainous! Hah! Nyt Minä tiesin mikä on ”Hevonen”… Kaiken jälkeen osaan ja tiedän Vaikka Mitä. Muuttaisin Maailmamme ja pysyvästi. Olin valmis ottamaan riskin ja Merikartanosta karkoituksen ja kaikkien vihan. Mutta Minä ja Me osoittaisimme Tien Kehitykseen ja Tulevaisuuteen kaikesta vaikeasta ja haastavasta tilanteesta huolimatta. Ellei edes yritä jotain asiaa, ei voi koskaan tietää olisitko onnistunutkin siinä. Epäonnistumisen ja mahdollisen pettymyksen riski on vain otettava, jotta tietää olisiko voinut onnistua. Täytyy edes kokeilla ja yrittää. Ja yrittää uutta tapaa, jollei tämä onnistu. Tärkeintä on ettei luovuta ja että pysyttelee positiivisena!

Sydäntäni polttaa tämä suloinen tunne. Rakastuminen. Mutta en saisi antaa sen sumentaa harkintaani ja päätöksentekokykyäni.

Edessä häämöttävä kaupungin portti on hyvin koristeellinen ja sirorakenteinen. Isot, marmorikuvioiset pylväät seisovat jykevästi portin molemmilla puolilla ja portti on ylhäältä kaareva. Se on valmistettu mustasta takoraudasta ja koristeltu kullalla ja jalokivillä. Portissa kasvaa myös köynnöksiä ja sammalta.

Minä, Merikartanon prinsessa aloittamassa Suurta Seikkailua! Vihdoinkin! Tästä olen haaveillut uskomatta että tämä voisi olla totta ja tässä nyt olen! Ajatella!

Portin avauduttua eteemme avautui huikaiseva näkymä. Kaupunki, Citadel, oli rakennettu kerroksittain ja kaikki oli koristeellista. Ovet, ikkunat ja kaiteet. Tasanteita, holveja ja portaita oli kaikkialla minne katseemme vain osuikin. Köynnökset ja kukat kiemurtelivat seinissä ja

10

katoilla. Kaarevat sillat risteilivät kristallinkirkkaiden suihkulähteiden, lammikoiden ja vesiputousten yllä. Kaikki kimmelsi ja säkenöi. Auringon valo kipinöi vedessä ja loi säteitä kaarien väliin. Tämä oli upea ja henkeäsalpaavan kaunis Paratiisi.

Kuljimme ihmetellen kaupungin halki ja ihastelimme kaikkea kaunista. Torimyyjät kauppasivat soljuvalla äänellä mielenkiintoisia ja värikkäitä tuotteitaan ja luomuksiaan. Oli vaatteita, huiveja, käyttöesineitä, puusta valmistettuja kodin huonekaluja ja koristeita, koruja, ruokaa, kirjallisuutta, taide-esineitä. Kojujen yllä leijui mausteiden aromaattinen tuoksu ja hälinä oli melkoinen.

continue