Mirin neljän Koon taideblogi

 27.3.2024 Katson kauas kaukaisuuteen Korkealle sinisen taivaan lipuviin pilviin Mielikuvissani matkaa teen Muistot kuvina näen Nyt seison edessä uuden Portin Ja siihen on avain kädessäin Olen astunut pimeän tunnelin läpi valoon Ja maailmaan kirkkaiden värien Aina new tomorrow, new day En halua enää palata menneeseen Se on osa kaukaista historiaa Tärkeintä on se mitä olet nyt ja missä olet juuri nyt Unissani toistuivat samat painajaiset Nyt en edes muista mitä minä olen nähnyt Olen vihdoinkin saanut sen elämän minkä jo kauan halusin, 10 vuotiaasta asti, silloin jo toivoin olevani villi ja vapaa aikuinen nainen, joka voi tehdä mitä haluaa ja rakastaa sitä tiettyä miestä, joka on tarkoitettu Nyt on vuosi 2024 ja suurin osa unelmistani on totta Olen joutunut luopumaan paljosta Mutta uutta ei voi tulla tilalle  Ellei ensin menetä vanhaa Olen joka päivä jatkanut matkaa eteenpäin Tehden töitä ja ollut sosiaalinen, seurassa ystävien Elä elämääsi täysillä, on vain yksi ainoa mittaamattoman arv

Istun yksin rantahietikolla ilta-auringon viimeisen säteen heijastuessa järven pintaan Oli hiljaista Vain aaltojen loiske rantakiviä vasten kuului hiljaisena katsoin kaihoten järvelle toivoen näkeväni sen uudelleen Silloin kuulin villin,  mutta lempeän hirnahduksen Sitten se tuli laukaten luokseni, kirkkaana säihkyvien vesipisaroiden sinkoillessa ympärillä Näky oli niin kaunis ja ihmeellinen,  että silmäni kyyneltyivät Se hevonen,  oli kauniimpi kuin koskaan Se hohti himmeästi tummenevassa yössä Sen silmät olivat syvänsiniset Sen harjas ja häntä kimmelsivät kuin vesiputous Kuin unessa lähdin astumaan sitä kohti Se seisoi liikkumatta,  kun kosketin sen vaaleaa turpaa Sitten se painoi siron päänsä poskeani vasten, hyvästiksi Se katsoi järvelle kääntyi ja lähti astelemaan kuun siltaa pitkin Vielä kerran se katsoi minua syvälle silmiin kadoten usvaan Useita iltoja istuin rannalla, haaveillen ja silti tietäen etten näe sitä enää koskaan Mutta silti sydämessäni on ikuinen kuva hohtavasta vaa

Kuljen läpi polttavan tuskan punaisena hohtavan taivaanrannan oven kautta äärettömän avaruuden syliin sinne missä shakkiruudut tienä kulkee sinne missä narrit ja hovineidot tanssivat ikuisuuden äärelle missä aika pysähtyy missä verenpunainen ruusu kasvaa Kuljen läpi sinisen usvan kuulen aaltojen kuiskeen helähtävän naurun kuuntelen simpukan huminaa kertoo se tarinoita meren kansasta, vedenneidoista Horisontissa kultainen hiekka hohtaa syviin vesiin laivojen hylyt uponneet siellä kalat kisailevat Kuljen läpi vihreän hehkun samoilen aarniometsissä  missä jäkälät roikkuvat puista ja sammaleet levittäytyvät mattona maahan missä suopursut kukkivat missä voit tuntea metsän ikuisen taian missä männiäiset kurkkivat koloistaan vaellan suolammelle ja sukellan Kuljen läpi kultaisen hohteen kiipeän portaita torniin sinne minut johdattaa feeniksin laulu tuon salaperäisen kultalinnun aurinko siivilöityy lasi-ikkunoista saaden tornin hehkumaan kultaista valoa siellä kristallipeili katson siihen ja tu

Kuu valaisi edessäni olevan kujan ja näin, että se oli autio. En kuitenkaan uskaltanut mennä kujalle vielä, koska isäni sotilaita saattoi olla missä vaan. Kuuntelin pienintäkin kalahdusta, puristaen rystyset valkoisina kaunista, koristeellista hopeatikariani. En halunnut käyttää sitä, ellei ollut pakko. Minun täytyi kuitenkin paeta, sillä isäni oli järjestänyt avioliittoni, enkä halunnut mennä naimisiin prinssi Bašren kanssa. Vihaan sitä miestä! Hänessä on jotain kieroa ja minua inhottaa hänen katseensa. Tämä ilta on ainut mahdollisuuteni paeta, sillä häät ovat jo huomenna ja isäni lähti tänään päivällä hoitamaan vielä viimeisiä järjestelyjä. Varmistuin siitä, että olin yksin ja hiivin nopeasti kujan poikki. Kun saavuin talliin, hain arabiantammani Šajaresin suitset ja satulan. Kiiruhdin hevosen karsinaan. Šajares vaistosi, että jotain oli tekeillä ja kiersi levottomana kehää. Silitin sen siroa ja silkinpehmeää turpaa ja kuiskailin sille rauhoittavasti. Olin juuri noussut satulaan, kun