Taruhevonen

Istun yksin rantahietikolla

ilta-auringon viimeisen säteen

heijastuessa järven pintaan

Oli hiljaista

Vain aaltojen loiske

rantakiviä vasten

kuului hiljaisena

katsoin kaihoten järvelle

toivoen näkeväni sen uudelleen

Silloin kuulin villin, 

mutta lempeän hirnahduksen

Sitten se tuli laukaten luokseni,

kirkkaana säihkyvien vesipisaroiden

sinkoillessa ympärillä

Näky oli niin kaunis ja ihmeellinen, 

että silmäni kyyneltyivät

Se hevonen, 

oli kauniimpi kuin koskaan

Se hohti himmeästi tummenevassa yössä

Sen silmät olivat syvänsiniset

Sen harjas ja häntä kimmelsivät kuin vesiputous

Kuin unessa lähdin astumaan sitä kohti

Se seisoi liikkumatta, 

kun kosketin sen vaaleaa turpaa

Sitten se painoi siron päänsä

poskeani vasten,

hyvästiksi

Se katsoi järvelle

kääntyi ja lähti astelemaan kuun siltaa pitkin

Vielä kerran se katsoi minua

syvälle silmiin

kadoten usvaan

Useita iltoja istuin rannalla,

haaveillen

ja silti tietäen

etten näe sitä enää koskaan

Mutta silti sydämessäni on ikuinen kuva

hohtavasta vaaleasta taruhevosesta,

kuun valon loisteessa