Kuutamoyö

Oli kaunis ja kylmä talviyö. Istuin ikkunan ääressä ja katsoin ulos. Täysikuu loisti sysimustalla taivaalla, miljoonien tuikkivien tähtien ympäröimänä. Puut kaartuivat lumisina maiseman ylle.

- On päästävä ulos, ajattelin. Puin nopeasti lisää vaatetta päälle ja hiippailin eteiseen. Matkalla vilkaisin makuuhuoneen avoimesta ovesta sisään, katsoakseni nukkuvatko vanhemmat. Reitti oli selvä. Sikeässä unessa olivat molemmat. Tänä yönä minua ei pysäyttäisi mikään.

Kun olin päässyt turvallisesti pihalle, alkoi vapaus. Olin kuitenkin ensin varmistanut, että pääsen suoraan yläkertaan, omaan huoneeseeni, kun palaan takaisin.

Seisoin pihalla hetken ihailemassa täysikuuta ja upeaa maisemaa. Sitten kuin itsestään, lähdin kulkemaan läheistä ja tuttua metsää kohti. Kun saavuin metsän reunaan, henkäisin ihastuksesta. Oli, kuin olisin astunut Satumaan porteista sisään. Kuu valaisi joitakin kohtia ja sai hangen välkehtimään. Lumisen huurteiset puut hohtivat hopeisina tummaa taivasta vasten. Oli äärettömän kaunista ja niin hiljaista. En uskaltanut kunnolla hengittää, sillä pelkäsin rikkovani lumouksen. Ikuisuudelta tuntuvan ajan, seisoin liikahtamatta paikoillani ja vain katsoin edessäni olevaa mutkaista polkua, joka katosi puiden lomaan. Kuin unessa kävelin polkua pitkin. Tiesin mihin se johti. Lammelle. Jokin outo tunne veti minua sinne. Aavistin, että tämä yö olisi jotenkin erityinen, käännekohta elämässäni. Ilmassa oli taikaa, tunsin sen.

Lampi oli tietenkin jäässä ja se kimmelsi ja väikkyi sileänä kuin peililasi.Se oli kristallinkirkas ja hohti hopeaa, kuun heijastuessa siihen. Tuijotin sanattomana Lampea.

Äkkiä tajusin etten ollut yksin. En pelännyt, sillä tiesin, ettei minulle tapahtuisi mitään pahaa tänä yönä. Olin koko ikäni rakastanut kaikkea taianomaista; pimeyttä, kuutamoa, susia ja maagisia voimia. Tähän asti olin elänyt kaksoiselämää. Todellisuudessa olin vain tavallinen teinityttö, mutta unelmissani olin kaikkea muuta. Nyt kuitenkin tiesin, että... Tiesin mitä? Hurja toivo syttyi sydämeeni, jos sittenkin?

Vähän matkan päässä, puiden takana seisoi joku. Varjo piirtyi hankeen. Olin hiljaa paikoillani. Odotin. Kun mitään ei tapahtunut, lähdin hitaasti astelemaan kohti hahmoa.

- Kuka siellä? kuiskasin. Ei vastausta. Pysähdyin. Oli aika kauan hiljaista ja kuvittelin jo mielikuvitukseni tehneen tepposet. Liikahdin eteenpäin, mutta juuri silloin kuulin äänen sanovan:

- Tiedät kyllä kuka. Ääni oli vivahteikas. Leikillisen kiusoitteleva, mutta silti siinä oli vakavuutta ja hellyyttä. Sydämeni sykähti. 

- Saanko nähdä sinut? kysyin.

- Sitten jos saat minut kiinni, ääni sanoi jatkaen vielä hieman haastavasti.

- Tule tänne, jos uskallat. Ja varjo vilahti puiden lomasta, hahmon lähtiessä juoksemaan. Seurasin epäröimättä. Juoksimme ja loikimme metsässä kuin nuoret kauriit. Lumi vain pöllysi.

Lopulta en enää jaksanut juosta. Takaa-ajettavani pääsi aina karkuun, juuri kun olin tavoittamaisillani hänet. Heittäydyin hengästyneenä hankeen. Olin kuumissani, mutta onnellinen. Näin hauskaa, minulla ei ollut vielä koskaan.

Silloin kuulin taas sen kiusoittelevan äänen. 

- Joko jo luovutit? Tule ottamaan minut kiinni jos saat. Nousin ylös ja pudistelin lunta vaatteistani ja sanoin:

- En minä enää jaksa. En kuitenkaan saa sinua kiinni.

Naurahdus helähti metsässä.

- Miksi et muka saisi? Tule nyt vain tänne, ääni huudahti. Huomasin, että olimme tulleet takaisin Lammelle vai olikohan Lampi tullut meidän luoksemme, sitä en tiedä.

Sydän jyskytti lujaa. Tunsin, kuinka vereni kuumeni jännityksestä, astellessani kohti arvoituksellista hahmoa. Kun olin päässyt muutaman askeleen päähän hahmosta, tämä käski minun pysähtyä. Tein niin ja hahmo astui metsän varjoista aukealle.

Edessäni seisoi komea ja erikoisin nuorukainen, mitä olin koskaan nähnyt. Tällä oli tummansininen kaapu, jonka alta pilkotti vaalean sinisävyinen puku. Nuorukaisella oli tummat, melkein mustat hiukset ja sädehtivän siniset silmät. Piirteet olivat sirot, mutta ei silti hentoiset. Sinisistä silmistään ja sinisistä vaatteistaan huolimatta nuorukaista ei voinut silti sanoa "kylmäksi" tai "viileäksi". Sininen väri loi lämmön tunteen ja silmät tuikkivat lämmintä valoa. Rohkenin katsoa nuorukaista suoraan silmiin. Ne olivat niin pohjattomat, niin siniset, kuin pienet lammet. Kun katsoin noihin silmiin, näin niistä oman kuvani. Olin vähällä kirkaista hämmästyksestä, sillä minulla ei ollut enää niitä vaatteita, joissa olin lähtenyt ulos. Pukuni oli kaunista ja läikehtivän valkeaa silkkiä, joissa kimalteli miljoonittain pieniä timantteja. Punaruskeat hiukset riippuivat vapaina  pitkin selkää, mutta siistimpinä kuin ennen. En olisi  tuntenut itseäni, jollen olisi tiennyt, että se olin minä.

- Miten - ? aloitin ihmetellen, mutta nuorukainen viittasi minua vaikenemaan. Sitten hän kysyi hymyillen:

- Mikä on nimesi, kaunis neito?

En tiedä, miksi en sanonut arkista nimeäni Reijaa, vaan vastasin:

- Nimeni on Eawirenef. Mikä sinun nimesi on, komea nuorukainen? vielä kysyin.

Nuorukainen oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:

- Sinä sanoit Todellisen Nimesi, Eawirenef. Reija ei ole oikea nimesi. Saanko esittäytyä? Minä olen Holfsam.

Olin hämmentynyt.

- Mutta mistä tiedät, että Eawirenef on Todellinen Nimeni? Miksi sanoin sen? kysyin. Holfsam vastasi hiljaa:

- Ehkä tämä paikka ja hetki vaikuttivat siihen ja-, hän lisäsi empien, - muistot...

Nyt nuorukaisen kasvoilla ei enää näkynyt hymyn häivettäkään. Ne olivat niin surulliset, että minun teki mieleni halata häntä ja koskettaa, mutta en kehdannut. Minä kysyin lempeästi:

- Holfsam, haluatko kertoa mitkä muistot? Miksi olet niin surullinen? Onko sinulle tapahtunut jotain...?

Holfsam oli hiljaa ja katsoi jonnekin kauas, kaukaisuuteen. Minä näin hänen silmissään kyyneleitä ja valmistauduin ottamaan vastaan Holfsamin tarinan.

Holfsam kertoi, kuinka paha noita oli lumonnut ennen niin kauniin Wharigianin metsän pelottavaksi ja synkäksi paikaksi. Noita oli vanginnut  Holfsamin vanhemmat ja sisarukset, mutta minun omaiseni olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen.

- Mitä? Onko minulla vanhemmat ja sisaruksia? älähdin. - Onko kaikki sittenkin totta? Mistä olen aina tavallaan tiennytkin; tiesin aina, että on toinenkin todellisuus.

Holfsam jatkoi kertomustaan, kuin ei olisi kuullutkaan huudahdustani. Nuorukainen epäili joidenkin kuolleen ja joidenkin hän tiesi olevan lumouksessa. Sitten hän sanoi:

- Vain sinä ja minä voimme yhdessä pelastaa Wharigianin metsä ja sen asukkaat, mutta se tulee olemaan hyvin vaikeaa ja vaarallista. Noita, Fyxia, on julma ja hän ei kaihda keinoja toteuttaa suunnitelmiaan. 

- Mutta, entä vanhempani, siis nykyiset vanhempani? kysyin. Siihen nuorukainen vastasi:

- Aika on erilainen täällä ja Wharigianin metsässä. Vaikka olisimme olleet vuosia poissa täältä, palatessasi kaikki on juuri niin kuin lähtiessäsi. 

- Mutta, entä jos en halua palata?

- Kuule, Eawirenef, sinun on palattava ennemmin tai myöhemmin. Silloin sinun on tehtävä valinta, joko tai. Joko jäät tänne tai palaat takaisin kanssani Wharigianin metsään. Eli joko tulet takaisin jättämään jäähyväiset tai jäät tänne lopullisesti. Ja vielä yksi asia. Sinun on ymmärrettävä, ettet voi häilyä kahden maailman välillä jatkuvasti ja ettet voi olla koko ajan vaihtamassa paikkaa, tullessasi katumapäälle. Tämä on kipeä tosiasia, eikä sille mahda mitään, mutta uskon sinun selviävän siitä. Vielä sinun ei kuitenkaan tarvitse ajatella sitä. Kerroin vain sen, mikä sinua tulevaisuudessa odottaa.

- Voi, tietenkin tahtoisin selvittää oikeiden vanhempieni ja sisarusteni kohtalon ja lähteä tähän suureen seikkailuun, josta olen tavallaan ollut tietoinen koko elämäni ajan ja josta olen aina unelmoinut, vastasin.

Hymyilin myötätuntoisesti hänelle ja jatkoin, että olisin valmis vaaroihin ja vaikeaan tehtävään, ja että ymmärsin etten voinut häilyä kahden maailman välillä.

Holfsam katsoi minua intensiivisesti ja nyökkäsi sitten lukiessaan silmistäni mitä mieltä olin ja että todella ymmärsin kaiken. 

Pidin nykyisestä äidistäni ja isästäni ja pikkuveljestäni kovasti, mutta tiesin - olin aina tiennyt - syvällä sydämessäni, etten kuulunut tähän maailmaan, ja nyt se rajojen välinen verho oli avautumassa.

- Mutta meidän täytyy lähteä kertomaan aamulla perheelleni mitä on tuleva, sanoin hiljaa. 

Holfsam otti minua hellästi kädestä ja katsoi minua ja sanoi, että tehdään niin, mutta jutellaan ennen sitä ja tutustutaan toisiimme, sillä nyt tiedän tämän olevan totta ja tapahtumassa juuri nyt. Näin minulle on ennustettu kauan sitten. 

- Ennen sitä keskustelua haluan kuitenkin, että luistelisimme tällä Lammella. Haluan sinun kokevan sen. Lampi oli jälleen edessämme. Ja sen reunalla luistimet, upeat asut sekä naamiot. Pukeuduimme niihin. Ne olivat väreiltään kuin räiskyvä tuli. Kun aloimme pyörähdellä jäällä, muistutimme sinkoilevia virvaliekkejä. Se huuma ja kiihkeän luistelun tuoma jännitys polttivat minua ja Holfsamia. Nauroimme yhdessä ja riehakkaasti. Nautimme täysin siitä hetkestä. Ymmärsin mitä Holfsam oli tarkoittanut. Tunsin ihastuvani yhä enemmän tähän jännittävään ja erikoiseen poikaan.

Holfsamin silmät sykkivät syvää sisäistä valoa ja katse oli täynnä kipinää, kun hänen katseensa tavoitti minun katseeni. En voinut laskea silmiäni irti hänestä ja tunsin hurjan pudotuksen tunteen vatsanpohjassani. 

Elin hetkessä, mutta kohta olisi aikamme jutella. Kerroimme toisillemme kiinnostuksen kohteista ja elämästämme. Kyselimme kaikkea innostuneesti toisiltamme, kuten lapset yleensä tekevät.

Sain tietää, että Holfsam oli puolitoista vuotta minua vanhempi ja että heillä oli ollut leiri, jonka olivat muodostaneet Fyxiaa vastustaneet ja lumouksesta selvinneet Wharigianin metsän asukkaat. Fyxia oli kuitenkin yksi kerrallaan saanut houkuteltua heidät ansaan. Lopulta vain Holfsam oli jäänyt jäljelle.

Nyt olisimme vain me kaksi, minä Eawirenef ja hän, Holfsam vastuussa kaiken pelastumisesta ja Wharigianin asukkaiden vapauttamisessa. Holfsam oli kuitenkin yhtä epätietoinen tehtävästä kuten minäkin, vaikka hän olikin leirin muilta jäseniltä kuullut yhtä sun toista Fyxiasta ja hänen ilkeistä tavoistaan ja kieroiluistaan.

Emme tienneet mistä aloittaa, paitsi keskustelemalla tämän maailman vanhempieni Marketan ja Riston kanssa. Mutta mitä he sanoisivat, mitä he tuntisivat, heidän tyttärensä kertoessa heille kaiken ja etteivät he olisikaan hänen, Reijan, oikeat vanhemmat? Mitä he ajattelisivat tästä kaikesta?

Eawirenef ja Holfsam lähestyivät hitaasti ja empien, nyt Eawirenefin, kotitaloa, mutta sitten he näkivät olohuoneen ikkunan äärellä kaksi hahmoa kädet toistensa ympärillä katsellen pihalle. Eawirenef tunsi sydämensä pamppailevan; mitä nyt tapahtuisi?

Kun he olivat kuistilla, Risto avasi oven ja viittasi ystävällisesti meitä astumaan sisälle. Risto ja Marketta katsoivat vakavasti toisiinsa.

- Nyt on Aika, Marketta sanoi nyökäten päätään. 

- Aika kertoa, kaikki se mitä me tiedämme. Meidän ei ollut tarkoitus kertoa totuutta nimestäsi eikä itsestäsi, vaan oli tarkoitus, että saisit sen itse selville ja näen, että nyt on Aika ja tämä on tapahtunut, Marketta sanoi osoittaen sanansa minulle ja sitten hän katsoi Holfsamia. Olin sanaton, hämmentynyt ja yllättynytkin. Isäni ja äitini eivät kuitenkaan näyttäneet yllättyneiltä. Katsoin heitä kumpaakin vuorotellen, mutta he todella tiesivät. Odotin jännittyneenä, mitä saisin kuulla.

Risto laittoi puut takkaan ja sytytti ne ja kohta istuimme kodikkaan takkatulen äärellä. Liekit lämmittivät ihanasti. Holfsam oli valinnut paikakseen sohvamme, joka oli väriltään tummanvioletti ja äiti oli istunut  hänen viereensä. Isä ja minä valloitimme nojatuolit, jotka olivat molemmilla puolilla sohvaa, sen jäädessä keskelle. 

Hiljaisuus oli syvä. Vain tuli rätisi ja puut poksuivat takassa. Katselimme mietteliäinä liekkeihin ja sitten toisiimme.

Lopulta Risto rykäisi ja aloitti kertomuksensa.

"Oli eräs sateinen päivä noin 15 vuotta sitten ja vietimme Marketan kanssa aikaa sisällä. Illansuussa kuitenkin aurinko alkoi pilkahdella ja lopulta se oli laskemassa kuusten taakse, värjäten taivaan ruusunpunaisen ja oranssin hohteella. Menimme ulos kuistille ihailemaan tätä hienoa auringonlaskua. Maa ja luonto kimalteli sadepisaroista. Se oli lumottu ilta."

"Yhtäkkiä Marketta huudahtaa yllättyneesti. "Risto, Risto, tule äkkiä katsomaan mitä tässä kuistilla on". Menin suuresti ihmetellen katsomaan ja mitä me näimmekään. Sinä, Reija, olit vauvana sammaleella vuoratussa korissa, joka oli koristeltu kauniisti, kukilla, höyhenillä ja sulilla. Sinun, ja korin, mukana tuli kirje, joka on nyt tässä kädessäni."

Risto avasi kellastuneen, mutta yhä kauniin kirjeen. Paperi oli ruusunpunainen edelleen. 

- Luen tämän nyt teille kaikille ääneen:

continue