Mirin neljän Koon taideblogi

  Usvaa ja savua, kuljen pimeää katua Lyhdyn hohde hiipuen, missä olen, tiedä en Autiot talot, hylätyt pihat, tunnelma lohduton Askel askelelta raskaampaa, tiedän, pysähtyä en saa Jäinen tuulen henki hiljaa sydämeeni kuiskailee legendaa, Kaupungin raunioituneen Jossain ruosteinen portti narahtaa Käteni tavoittaa miekan kahvaa Mikä on tämä kaupunki? Olen ollut matkalla liian kauan ja kauas Onko enää tietä takaisin? Silloin kuu valaisee maisemaa Kauempana kellotapulin huomaan Kun sitä katson, rautakello kaksi lyö Kaksi tuntia sitten oli sydänyö Mietin miksi tänne päädyin Jätin majataloon ratsunikin Ymmärrän, on mentävä kellotapuliin Ehkä siellä saan vastauksen  Kello jo hiljennyt Vaikka kuulen vielä kaiun metallisen Kokeilen ripaa, ovi naristen aukeaa Aaveet vuosisatojen menneiden varjoina kiviseinien Jyrkät portaat kierteiset ylös johtaa Siellä näen miten kello vieläkin hiljaa lyö Sitä koneisto ajaton ohjaa Katson alas toiselle puolen pihaa Kuutamo hopeoi patsasta marmorinvalke...

Kirjoitettu teini-ikäisenä Vaelsin pitkin villiä sademetsää, viidakon ihmeellisiä polkuja ja samalla sieluni oli jossain kaukana, tuntemattomilla teillä. Ilta-aurinko kultasi puut ja kasvillisuuden. Oli niin kaunista ja hiljaista. Lintujen sirkutus oli vaiennut pehmeän ja pimeän yön tehdessä tuloaan. Vaikka minun olikin ihan hyvä olla, en silti ollut täysin onnellinen. Sydämeni ei ollut mukana, vaan jossain miljardien mailien päässä, siellä missä sinäkin. Ikävä poltti ja en osannut asettua aloilleni. Se pakotti minut kulkemaan, loputtomasti. Toivoin niin että tulisit, poistaisit kaipuun ja kaipaukseni, saisin olla kanssasi, tuntea tuoksusi, olla lähelläsi ja nähdä sinut. Välähdyksiä. Yhtäkkiä olin discossa; valot välkehtivät, luoden psykedeelisiä värisävyjä, musiikki soi lujaa, meininki rajua. Sinua en kuitenkaan nähnyt, vaikka kaikkien kasvot näyttivätkin kasvoiltasi. Näin sinut heissä, mutta tiesin; et ollut täällä. Voi miten kaipaankaan sinua, rakkaani, ajattelin epätoivoisen...

  1 on kulunut vuosi kun nyt kirjoitan uudelleen. pimeys on astunut elämääni vielä vahvempana kuin koskaan. olen menettänyt miltei kaiken. ainoastaan unissa elän todella. eräänä pimeänä yönä, jota ennen olin itkenyt itseni uneen Evelyn ilmestyi minulle unessa. hän ojensi minulle kvanttifysiikan tuoreimman keksinnön, Rubikinkuution joka hohteli timantin väreissä. se oli pieni ja pujotettu kaulaketjuun. sillä saattoi siirtää itsensä paikasta toiseen, toisten huomaamatta ja teki myös kantajansa, tämän halutessa, näkymättömäksi. kiitin siitä Evelyniä helpottuneena, koska tarvitsinkin sellaista todella paljon.  se auttoi minut pakenemaan. kun muut huomasivat, että olin kadonnut, olin jo kaukana, ympärilläni spiraalimaiset tähtisumut ja galaksit. tunsin vihdoin olevani vapaa. hengitin puhdasta ilmaa ja oli niin mielettömän kaunista. olin nyt matkalla siellä minne oikeasti olin aina halunnut. tiellä tähtiin, tiellä avaruuden laitamille, jos sellaista olikaan,...