Eri Galaksit, eri ulottuvuudet ja mieletön kaipaus

Vaelsin pitkin villiä sademetsää, viidakon ihmeellisiä polkuja ja samalla sieluni oli jossain kaukana, tuntemattomilla teillä. Ilta-aurinko kultasi puut ja kasvillisuuden. Oli niin kaunista ja hiljaista. Lintujen sirkutus oli vaiennut pehmeän ja pimeän yön tehdessä tuloaan. Vaikka minun olikin ihan hyvä olla, en silti ollut täysin onnellinen. Sydämeni ei ollut mukana, vaan jossain miljardien mailien päässä, siellä missä sinäkin. Ikävä poltti ja en osannut asettua aloilleni. Se pakotti minut kulkemaan, loputtomasti. Toivoin niin että tulisit, poistaisit kaipuun ja kaipaukseni, saisin olla kanssasi, tuntea tuoksusi, olla lähelläsi ja nähdä sinut.

Välähdyksiä. Yhtäkkiä olin discossa; valot välkehtivät, luoden psykedeelisiä värisävyjä, musiikki soi lujaa, meininki rajua. Sinua en kuitenkaan nähnyt, vaikka kaikkien kasvot näyttivätkin kasvoiltasi. Näin sinut heissä, mutta tiesin; et ollut täällä.

• Voi miten kaipaankaan sinua, rakkaani, ajattelin epätoivoisena.

Taas välähdys. Muuten pimeä kaupunki, kuitenkin näin valoja, silti huomasin että kaupunki oli täysin autio. Kuljin yksin kujia ja katuja. Kaupunki oli aavekaupunki. Ei ketään missään, mutta kaikkialla loistivat mainosvalot. Tuuli puhalsi kylmästi. Se tuntui ihanalta. Miksi en nähnyt häntä, jota kaikista maailman ihmisistä eniten kaipasin? Sysimusta taivas kaartui ylläni. Siellä täällä tuikki muutama tähti, joiden tuike oli kutsuvaa. Avaruus, ääretön avaruus ja tunsin leijailevani. Tuuli tarttui minuun vahvoilla käsivarsillaan ja kiidätti minua tuon syvyyden poikki. Kuin valtava kuilu olisi ollut edessäni, yläpuolellani. En tiedä kumpaan suuntaan sinkouduin ja vauhtini olisi ulkopuolisen silmin ollut huimaavaa, lähes mahdotonta. Minusta kuitenkin tuntui kuin olisin vain lipunut paikallani. Itse avaruushan se kiisi ohitseni.

Sitten kaikki pimeni ja kun heräsin, makasin kuumalla auringon paisteisella rannalla. Luulin nähneeni unta tai pyörtyneen auringonpistokseen, mutta kun katsoin kaupunkiin päin, näin välähdyksenä kaiken. Tajusin sen olleen ja olevan totta. Rannalla oli joitain ihmisiä, mutta sinä et ollut tietenkään yksi heistä. Missä olet? Olinko joutunut johonkin rinnakkaismaailmaan, jossa voi tapahtua mitä tahansa? Ei, en luovuttaisi. Etsisin keinolla millä hyvänsä sinut. Vielä me kohtaisimme. En suostunut uskomaan muuta, sen täytyisi tapahtua. Sinä olit sytyttänyt sydämeni niin hurjaan liekkiin, että tiesin tämä rakkaus ei sammuisi milloinkaan. Nyt olit kuitenkin kadonnut kuin savuna ilmaan. Voi miksi? Olitko lähtenyt vai vain kadonnut? Ei joku ihminen voi kadota noin vain. Jospa kuljimme koko ajan ristiin. Jos olimme todella lähellä toisiamme, ilman että aavistimme sitä.

Sukelsin viileään ja kirkkaaseen veteen. Sen tyyneys, kristallin kirkkaus, hiljaisuus ja sanoinkuvaamaton rauha lumosivat minut. Silti en osannut nauttia täysillä. Olit mielessäni liikaa. Mietin jatkuvasti mistä voisin löytää sinut.

Välähdys. Kuutamo. Susia. Talvinen kimmeltävä satumetsä. Välähdys. Synkkä linna, joka oli kuoleman hiljainen. Suuria saleja, aavemaisia käytäviä ja huoneita. Tunsin kylmiä väreitä. Sitten linnanpiha ja hautausmaa. Kuulin pöllön huhuilua. Minua pelotti. Toivoin uutta välähdystä. Ajattelin että millä hitolla pääsisin tästä noidankehästä. Koska tulisin perille eikä enää uutta välähdystä? Toivoin päätyväni kauniiseen paikkaan ja sinun luoksesi. Nyt kuitenkin hautausmaa, jossa kolkkoa ja jääkylmää. Kiedoin villapaitaa tiukemmin ylleni. Hautakiviä ja äkkiä silmiini osui jotain, mikä sai minut lamautumaan kauhusta. Putosin polvilleni erään hautakiven ääreen ja sen teksti oli silmieni tasalla. Siinä luki että...rakkaani oli...kuollut jo... Kivi oli rappeutunut ja maalaukset lohkeilleet. Sammal kasvoi osittain sen päällä. Aivan kuin se olisi ollut siinä jo kauan, satojen vuosien ajan.

• Ei voi olla totta! henkäisin. Halusin pois sieltä. Kaamea paikka. Ei, ajattelin, tämä ei oikeasti voi olla totta, vaikka ehkä tässä välähdysten maailmassa niin olikin, mutta ei minun tuntemassani maailmassa. Vai oliko mikään missään todella totta tai valhetta? Mistä tietäisi mitä voisi varmasti uskoa ja mihin luottaa?

Tällä kertaa tervetullut välähdys. Taloja, peltoja ja maaseutua. Välähdys joka vei minut keskelle ihmisjoukkoja ja tungosta. Välähdys. Koulu. Välähdys. Autiomaa, hiekka-aavikoita ja keitaita. Välähdys. Viidakkoa, rotkoja, kuiluja, vuorenseinämiä ja putouksia ja lähteitä.

Välähdys. Tyhjyys. Välähdys. Välähdys ja lisää peräkkäin. Kaikki pyöri, tunsin olevani karusellissa. Maailmoja maailmojen perään, vain sinä olit poissa. Kaikki sumeni. Usvaa, kipua ja tuskaa. Sitten taas pimeys. Voisinpa olla tajuton, kunnes kohtaan sinut. Olin väärässä. Herätessäni oloni oli kauhea.. Voin pahoin ja olin edelleen yksin. Tulisin hulluksi ja menettäisin viimeisetkin rippeet järjestäni ja joutuisin johonkin suljettuun paikkaan loppuelämäkseni. Vaikka olisinkin vihannes, et silti jättäisi minua rauhaan, et milloinkaan.

• Voi tule luokseni, pyydän. Miksi kidutat minua näin? Etkö sinä tuntenutkaan mitään silloin kun me tapasimme? Miksi jätit minut tähän kylmään...? Hiipuiko rakkautesi? Ei sitä en voi uskoa. Muistan sen viimeisen yön. Sinun silmäsi, äänesi. Sen kun olit niin onnellinen kanssani. Muistan kätesi ympärilläni ja sen jälki polttaa yhä ihoani. Muistan kaiken niin kirkkaana. Kuin valkohehkuisen tulen hohteen.

Aamulla olit poissa, et jättänyt viestiä, ei mitään missä olisit voinut olla. Siitä lähtien elämäni on ollut tällaista, yhtä kaaosta. Olen kuin jossain transsissa. Olen kadottanut haluni elämään. Mitä itsenäisestä naisesta tulee rakkauden edessä? Rakkaus ei katso mitään. Se sekoittaa kaiken, tehden uhrinsa hulluiksi. Ei, en halua tästä mitään Romeo ja Julia-tarinaa. Miksi rakkauden pitää satuttaa näin? Tule takaisin, sydämeni huutaa. Järkeni sanoo, että unohda ja tee mitä teit ennenkin. Minua kuitenkin ohjaa sydän, sieluni, todellinen minä. En voi enää olla niin kuin ennenkin. En enää sen jälkeen kun kohtasin sinut. Ehkä vielä jossain. Kuoleman ja rajan tuolla puolen. Avaruuden tuolla puolen. Vai päättyykö avaruus milloinkaan? Eihän sillä ole rajoja, vai onko? Ehkä jossain kaukana linnunradalta, toisessa galaksissa, toisella olemassaolon tasolla, toisessa ulottuvuudessa näemme jälleen. Miten pääsen sinne missä olet? Missä on se portti, josta mentävä? Tuletko sinä vastaan? Mistä löydän vihjeet, sinun jälkesi täällä, minne olet mennyt?