Brita ja Theodosim

 

1

on kulunut vuosi kun nyt kirjoitan uudelleen. pimeys on astunut elämääni vielä vahvempana kuin koskaan. olen menettänyt miltei kaiken. ainoastaan unissa elän todella.

eräänä pimeänä yönä, jota ennen olin itkenyt itseni uneen Evelyn ilmestyi minulle unessa. hän ojensi minulle kvanttifysiikan tuoreimman keksinnön, Rubikinkuution joka hohteli timantin väreissä. se oli pieni ja pujotettu kaulaketjuun. sillä saattoi siirtää itsensä paikasta toiseen, toisten huomaamatta ja teki myös kantajansa, tämän halutessa, näkymättömäksi. kiitin siitä Evelyniä helpottuneena, koska tarvitsinkin sellaista todella paljon. 

se auttoi minut pakenemaan.

kun muut huomasivat, että olin kadonnut, olin jo kaukana, ympärilläni spiraalimaiset tähtisumut ja galaksit. tunsin vihdoin olevani vapaa. hengitin puhdasta ilmaa ja oli niin mielettömän kaunista. olin nyt matkalla siellä minne oikeasti olin aina halunnut. tiellä tähtiin, tiellä avaruuden laitamille, jos sellaista olikaan, sehän on ääretön. lisäsin nopeutta ja ylitin valon. musiikki ja jännitys virtasivat suonissani. sydämeni jyskytti lujaa. planeetat vilahtelivat ohitse.

olin kauempana maasta kuin koskaan. pysäytin alukseni ja laskeuduin leijumaan. se hiljaisuus, avaruuden oma musiikki lohdutti minua. tunsin tulleeni kotiin ja tiesin etten voisi enää palata maahan. siellä olisin takaa ajettava, arvoton ja lainsuojaton. siellä en olisi mitään.

aloin katsella asuttavaksi kelpaavaa planeettaa ja lopulta laskeuduin eräälle. se muistutti Deep Forestia, mutta sininen usva pyörteili jylhien kalliorotkojen ja vesiputousten yllä. planeetta oli henkeäsalpaavan kaunis.

viestin merkkiääni piippasi aluksellani. se oli Evelyniltä. "voisinko tulla luoksesi. paikansin sijainnin."

kellään muulla ei ole tällaista sidettä ja kommunikointia kuin Evelynillä ja minulla. niinpä lähetin takaisin "kyllä voit".

sitten lähdin tutkimaan maastoa.

eteeni avautui avara, raikas, kristallinkirkas ja karu maisema. harmaat kallionseinämät putosivat jyrkkinä alaspäin. tuulet pörröttivät  hiuksiani. tunsin lentäväni, kun katsoin huikaisevaan syvyyteen. unohdin kaiken muun ja annoin sieluni liitää.

- Brita! moi! kuulin äänen kuin jostain kaukaa, mutta kaiku kertasi huudon. syvyys huutaa nimeni uudestaan ja uudestaan.

- Evelyn! havahduin

käännyin katsomaan todellisen äänen suuntaan ja näin pitkäaikaisen työparini ja ystäväni juoksemassa pitkät mustat hiukset hulmuten luokseni. hän oli jo todella lähellä.

- kiva nähdä, se siis onnistui... Evelyn sanoi hymyillen.

- kyllä... samoin, sanoin hiljaa.

Evelyn halasi minua ja siinä, vihdoin, vastaten halaukseen, annoin tunteilleni vallan. kyyneleet valuivat poskilleni ja tukahdetut nyyhkytykset  ravistivat kehoani. Evelyn lohdutti ja sanoi että olen nyt turvassa. sitten hän kertoi eronneensa työstään agenttina.

- ei siinä ole mieltä olla töissä, kun sä et ole enää mun pari.

hymyilin kyynelten läpi ystävälleni.

- mitä sä tarkotat? olet sä kanssani, jäätsä tänne? mitä sä nyt teet, kun et oo enää töissä?

kysyin yllättyneenä

-kyllä vain, hän vastasi

patikoimme yhdessä pitkin vaikeakulkuisia polkuja satumaisilla rinteillä. luolamaisia tunneleita, joita sininen usva verhosi. vesipisarat kimmelsivät ja putoukset peittivät muut äänet alleen.

2

hämärän tullessa löysimme paikan, jossa saatoimme viettää yön. kaunis vihreä saareke, jolle pystytimme teltan ja sytytimme nuotion ja sen ääressä istuimmekin jutellen pitkään.

tuntemattomat tähdet syttyivät yksi kerrallaan taivaalle. tuijotin tulen levotonta liekkiä joka hiillosti puita. tunsin Evelynin katsovan minua. nostin katseeni.

- Brita, on olemassa eräs joka välittää, muukin kuin minä...

- voi Evelyn... ei sellaista ole, kuka se sitten voisi olla? minähän olen epäonnistunut kaikessa, sinäkin hukkaat aikaasi ja elämäsi minun seurassa...

en pystynyt enää jatkamaan ja vaikenin.

Evelyn otti kiinni kädestäni ja samalla aloitti puhelun jollekulle. tänä aikana mielessäni välähtelivät kuvat elämäni miehistä, samalla kun pakokauhulla ajattelin, miten voisin selvitä taas epäonnistuneesta suhteesta, taustalla minua kuitenkin raastoi hirvittävä ikävä.

- hei älä pelkää, Evelyn kuiskasi lopetettuaan puhelun. - en soittanut hänelle, vaan mun miehelle. he tulevat tänne ja minä autan sinua, jos tarvitset apua, mutta sitä en usko. eikä sun oikeesti tarvi jännittää. kaikki on ok, minä lupaan.

nyökkäsin.

aamulla heräsimme lintujen sirkutukseen ja katsoimme kaunista aamuruskoa syödessämme samalla. purimme leirin ja lähdimme kulkemaan kohti alustani ja Evelynin moottoripyörää. kun saavuimme perille , niiden vierellä näimme vieraan aluksen.

pitkä, tummatukkainen mies laskeutui siltaa alas ja Evelyn juoksi nauraen vastaan. mies pyöritti Evelyniä ympäri ja heillä näytti olevan hyvin hauskaa.

aluksen oviaukosta ilmestyi toinen mies. aurinko paistoi hänen olemukseensa, että hän näytti hohtavan. henkeäni salpasi, koska huomasin hänen katsovan suoraan minuun. sähkövirta kulki lävitseni ja sydämeni alkoi lyödä lujempaa.

"vihdoin" mies ajatteli, "tapaan hänet kunnolla."

"hän on arvoitus. surullinen ja poissaoleva katse. missä olet? kuka olet ja mikä on kulissien takainen tarinasi?

hän katsoi kauempana olevaa todella kaunista naista, jonka lyhyet syvän liilat hiukset aurinko kultasi. naisesta välittyi tietynlaista vastustamatonta voimaa ja urheutta, mutta mies tiesi naisen sielun olevan haavoilla ja sirpaleina.

"haluan auttaa... antaisitko minun... "

mies kysyi äänettömästi.

katsoin hämmentyneenä miestä. erotin hänen kasvonsa, hänen nojatessaan aluksen kaiteeseen. "erikoiset silmät", ajattelin, "mystisen syvänvihreät ja niissä ei ollut sääliä, halveksuntaa, eikä ivaa. hiukset olivat puolipitkät ja mahonginruskeat."

"kuka olet? olenko nähnyt sinut jossain? ja miten tiedät minusta, miksi välität?" yritin muistaa hänet mutta tuloksetta.

irroittamatta katsekontaktiaan minusta, mies lähti laskeutumaan alas luokseni. hän liikkui varovasti, kuin peläten säikyttävänsä minut tieheni, sillä seisoin jähmettyneenä paikoillani, niin kuin ennen pakenemista. mutta sitten mies pysähtyi jonkin matkan päähän minusta ja kuiskasi hellän matalalla äänellä nimeni, ojentaen kätensä minulle. katsoin häntä silmiin, jotka viestivät ettei minun tarvinnut pelätä.

tuntui että sen hetkinen aika pysähtyi. lopulta otin sen ratkaisevan askeleen ja tartuin miehen käteen.

- mikä sun nimi on? kuiskasin.

miehen katse oli niin intensiivinen.

- olen Theodosim.

katsoin kysyvästi - mistä tiedät minut?

mies katsoi minua hymyillen.

3

- sinun rohkeutesi vaaratilanteissa, arvostan todella sitä. tiedän sinut työsi ja ystäviesi kautta. olin myös todistamassa erästä taisteluasi reilu vuosi sitten ja sen jälkeen... miehen katse musteni hetkeksi

- sinä katosit, en nähnyt sinua enää, ja luulin jo etten saa tilaisuutta tutustua sinuun. silti kuvasi piirtyi vahvasti mieleeni ja etsin sinusta kaiken mahdollisen tiedon mutta sinä olit kadonnut. olit vain legendaa, olit kadonnut muiltakin, mutta sitten tässä jokin aika sitten Evelyn otti yhteyttä...

Theodosim piteli hellästi kättäni. hän johdatti minua kohti polkuja, alas, sinne missä olin aiemmin ollut, jyrkänteellä Evelynin kanssa. vilkaisin olkani yli ja näin Evelynin vilkuttavan minulle rauhoittavasti. heilautin kättäni epäröiden takaisin.

kun en enää nähnyt heitä, pysähdyin ja vilkaisin jännittyneenä viereläni seisovaa miestä. "mitä teen? en voi jatkaa. en pysty tähän. olen loser... olin... en ole mitään. mitä oikein haluat minusta? "

kuin arvaten ajatukseni Theo kääntyi minuun päin ja otti molemmat käteni omiinsa.

- älä Brita pelkää, haluan todella olla ystäväsi, enemmänkin - Brita

mies kohotti päätäni niin että minun oli pakko katsoa häntä silmiin. ja ne silmät puhuivat totta.

- sinun ei tarvitse pelätä menettäväsi. olemme ylittäneet rajan... hän sanoi arvoituksellisesti.

- meillä ei ole menetettävää. tiedän että pelkäät, mutta myös uskallat. toivon että tulisit, Brita. meille on tulevaisuus. meille on aikaa,

Theo hymyili hellästi, mutta minun teki mieleni kysyä, että mistä hän sen tietää. en kuitenkaan kehdannut.

hymyilin miehelle epävarmasti. hetki oli kaikesta huolimatta kaunis. hetken kuluttua annoin miehen johdattaa minut alas polkua erään puun luo. sen valtavat juuret ja oksat muodostivat hyvän oleskelupaikan. aurinko siivilöityi lehtien lomasta ja läheisen vesiputouksen pisarat säkenöivät. tunsin oloni epätodelliseksi. kaikki oli niin ihmeellistä.

olimme pitkän aikaa hiljaa. sanoja ei tarvittu. me istuimme Puussa, katselimme toisiamme, ympäröivää maisemaa ja ajatuksemme lensivät ratojaan.

en jännittänyt enää. ojensin käteni ja otin varovasti Theon käden omaani. katsoin miestä silmiin ja huomasin niissä valon pilkahduksen. hän puristi lempeästi kättäni ja vaihtoi asentoa niin että saattoi toisella kädellä koskettaa selkääni. sähköinen lataus virtasi lävitseni ja vielä voimakkaampana kun huulemme kohtasivat.

suudelma oli pitkä ja tunsin lentäväni pitkin vuoristorataa.

ajantajuni katosi. unohdin kaiken ja elin vain siinä hetkessä. hengitin itseeni Theon tuoksua. mies sai minut rentoutumaan ja yön tullessa, jota ennen olimme syöneet ja peseytyneet, nukahdin ensimmäisen kerran pitkään aikaan ilman pelkoa.

katselin kunnioitusta tuntien naisen kasvoja hänen nukkuessaan. sinertävä yön himmeä hehku sai hänet näyttämään yliluonnolliselta. vain minä olin yksi niistä harvoista, jotka tiesivät totuuden. hän oli aikansa legenda, niille jotka eivät häntä tunteneet. peloton, rohkea nainen. mutta juuri pelko ajoi häntä eteenpäin. kosketin varovasti siroa poskikaarta.

mietin mitä kaikkea hän oli joutunut kestämään ja kokemaan. rehellisesti sanottuna itse en olisi pystynyt koskaan lähes samaan, mitä tämä nainen. ei ihme jos hän pelkäsi.

nainen oli kuitenkin soturi, agentti, joka taistelee viimeiseen asti. mikään ei riittänyt. tavoite oli täydellisyys, mutta jolla oli hintansa. jokainen päivä taistellen voimiensa äärirajoilla on äärimmäisen kuluttavaa. jokainen hetki alituisessa valmiustilassa. muiden silmissä täydellinen kone, mutta jolla oli todella vahva tunnelataus.

silti hän ei ollut kone. 

tunsin itseni surulliseksi, että Brita ei itse tajunnut olevansa kaunis ja älykäs. hän väheksyi itseään ja vaati itseltään liikaa. arvasin osan johtuneen naisen lapsuudesta ja nuoruudesta. kuka olikaan sellainen vanhempi, jolle ei mikään kelvannut? ja mitä tapahtui sen jälkeen? ketkä olivatkaan vieneet hänen itseluotamuksensa kokonaan?

kuitenkin tiesin että jatkuva kamppailu elämästä ja kuolemasta oli Britan voimaa. tämän ase vihollista vastaan. mieletön viha oli ainut, joka piti tätä koossa. voimakas rakkaus oli toinen. panokset olivat korkealla.

olin silti päättänyt yrittää. jo ensimmäinen katse naisen silmiin ja olin myyty.

4

en halunnut murtaa Britan puolustusta eikä poistaa vihaa. halusin palavasti antaa rakkauteni hänelle, seisoa tämän vierellä vaikeina hetkinä ja helpottaa hänen tuskaa.

kiedoin käteni naisen ympärille ja vähän ajan kuluttua minäkin vajosin rauhalliseen uneen.

pehmeän kultainen aamuaurinko paistoi suoraan silmiini herättäen minut. tunsin itseni kuin uudestisyntyneeksi. olin virkeä ja levännyt ja se tuntui todella oudolta. olinhan pitkään elänyt kuin loputtomassa painajaisessa. olo tuntui keveältä, kuin olisin lentänyt.

katseeni siirtyi vieressäni nukkuvaan mieheen. hymyilin itsekseni. jännitykseni oli poissa. siirsin Theon käden sivuun, varoen herättämästä häntä. sitten venyttelin, kuin kissa, auringon kultaisessa hehkussa ja loisteessa, saaden maailman hohtamaan väreissä. taivas oli kirkkaan ja kuulaan sininen. valo tanssi vesiputouksen pisaroissa ja kimalsi niissä tehden ilmaan sateenkaaren. 

valo paistoi Puun lehtiin ja ne hehkuivat energisen vihreinä. elämä virtasi minuun. vereni sykki taas elämää. sydämessäni hehkui kirkas tuli. rakastin taas, hengitin puhdasta ja kirkasta ilmaa. tunsin kaulassani Rubikin kuution. en tarvinnut sitä enää pakenemiseen, mutta se toi minut tänne, tänne planeetalle, Evelyn, ystäväni, auttoi minua ja se kuutio toi minut yhteen Theon kanssa.

tanssahtelin aamuauringossa. hymyilin ja nauroin ääneen. olin vapaa. olin rakastunut. olin onnellinen, viimeinkin. valo hehkui kaikessa, etenkin sydämessäni.

ja Theo katseli minua kauempaa. hän oli herännyt ja hän tuli tanssimaan kanssani auringon hehkussa. maailma oli väreissä ja niin kaunis.

Britalle on tapahtunut jotain. hetkessä on jotain ihmeellistä ja hyvin kaunista. hän tanssii auringon hohteessa, ja hän hymyilee ja nauraa. ja niin - minäkin huomaan kaiken kimaltavan ja hohtavan, syvän sinisen taivaan ja kimmeltävän veden, pisarat, sateenkaaret ja kultaisenvihreät Puun lehdet. tämä on elämää, rakastan niin tuota naista... 

ja näen hänen kaulassaan timanttisen hehkun. se on legendaarinen Rubikin kuutio, minullakin on samanlainen mutta se on smaragdia...