3. Zone8: Tellus 2006 ja 2007
Kun lopulta heräsin, olimme melkein Oulun asemalla. Oli pimeää kun katsoin ulos. Keräsimme kimpsumme ja kampsumme ja astuimme kirpeään talvi-ilmaan. Pohjoisessa oli paljon kylmempää kuin Lahdessa oli ollut. Hengityksemme huurusi. Linja-autoasema oli ihan vieressä joten kävelimme sinne. Seuraava auto mökin suuntaan lähtisi reilu kymmenen minuutin päästä, eli juuri sopivasti olimme junalla ehtineet.
Matka meni joutuisasti ja kohta olimmekin mökin edustalla. Se oli kaunis hirsirakennus ja ajattelin jo kaivaten kuumaa suihkua, saunaa ja iltapalaa.
Seuraavana päivänä menimme rinteisiin. Petteri vei minut hurjiinkin mäkiin ja vaikka pelotti, uskalsin miehen kanssa mennä vaikka mihin. Olihan minulla toinenkin elämä, Zone8. Tosin nyt olin agenttihommista vapaalla…
Oli ihan mukavaa ja näin kuluikin muutama päivä, kunnes eräänä iltana tapahtui se mitä olinkin ehkä alitajuisesti pelännyt.
Olimme juuri syöneet mökillä iltapalan, kun työpuhelimeni soi. Cecjia, työparini soitti ja sanoi, että on hätätapaus. Erääseen tukikohtaan oli hyökännyt joukko Kuoleman alieneja ja hän ei voinut hoidella niitä yksin, eikä hän saanut apua tai tilalleni toista, vaikka olin lomalla. Jouduin riitelemään Petterin kanssa asiasta ja tulin niin kiukkuiseksi. Olinhan luvannut aikani hänelle ja nyt tämä. Sanoin Cecjialle, että sori, mutta en voi tulla ja lopetin puhelun. En päässyt kuitenkaan vähällä tilanteesta, sillä hetken kuluttua The Boss soitti ja käski minun tulla välittömästi tai muuten minut pitäisi erottaa ja sitähän en halunnut. En todellakaan. Zone8 on minulle kuin koti. Ja olinhan yksi parhaista työntekijöistä.
Sanoin Petterille, että minun on pakko mennä, mutta homma ei kestäisi kauan. Olisin aamulla takaisin. No hän loukkaantui minulle, kun en voisikaan viettää yötä hänen kanssaan. Tokaisin että enhän minäkään tätä keksinyt tai halunnut. Ei ole minun vikani, eikä asialle voi mitään.
Lähdin siis pettyneenä ja vihaisena ulos, pamauttaen oven perässäni turhankin lujaa kiinni. Lähetin kutsun alukselleni ja kohta olinkin liitämässä kohti Zone8aa. Kuuntelin koko matkan Rammsteinia ja Velcraa, sekä monta astetta rankempaa musiikkia kuin rock ja industrial.
Perillä kysyin Zak-11:lta joka tuli minua käytävällä vastaan, että missä Cecjia on.
- Tuolta tulee, hän sanoi ja osoitti käytävän toiseen päähän.
Kohta Cecjia saapuikin paikalle hengästyneenä, mutta oli helpottunut.
- Mire, Jade, jes sä tulit sittenkin!
- Joo, oli vähän pakko kun The Boss soitti, tokaisin.
- No sit mentiin, hoidetaan homma, niin pääset takaisin mökille, Cecjia sanoi.
- Noo, kiertelin
- Ei mua kyllä huvita mennä sinne heti. Mä riitelin Petterin kans tästä, sanoin sitten suoraan.
- Ai, no höh, mut kai sä sitten pääset nopeemmin sopimaan, kun ei kestä kauan tää juttu…
Kaikki paikat olivat tukikohdassa pimeinä ja vartijarobotit olivat silvottuja. Tavallisesti minua olisi pelottanut, vaikka työmme olikin sellaista missä ei heikkohermoisia kaivattu. Olin kuitenkin oppinut hallitsemaan pelkoni, ja osoittautunut sitkeäksi ja taistelunhaluiseksi. Siksi myös olin päässytkin tähän työhön.
Ja nyt olin lähinnä kiukkuinen. Puristin Lazerasettani rystyset valkoisina. Hiippailimme sammuneiden ja rikottujen monitorien keskellä. Raivostutti tällainen hiiviskely.
- Tulkaa esiin sieltä hemmetin niljakkeet, lopulta karjaisin.
Huudahdusta seurasi kammottava hiljaisuus. Sitten alkoi kuulua kahinaa ja epä-inhimillisiä äännähdyksiä.
- Tulkaa, tulkaa, maanittelin.
- Mä haluan tapella… kuiskasin hiljaa.
Seisoimme Cecjian kanssa selät vastakkain ja torjuimme hyökkäyksiä. Siinä lensi raajoja ja päitä sinne tänne ja vihreää verta. Se ei todellakaan ole kaunista katsottavaa, joten en kuvaile sitä sen enempää. Saimme homman hoidettua aika nopeasti kaksistaan. Istuimme vaitonaisina Cecjian kanssa aluksessani. Olimme käyneet suihkussa taistelun jälkeen ja matkalla Zone8:n. Soitin Petterille olevani tulossa kyllä takaisin. Mies kuitenkin kehtasi sanoa, ettei tarvitse tulla vähään aikaan. Suutuin uudelleen ja toistin vielä, että ei ollut minun vikani, että jouduin lähtemään, vaan työt on tehtävä.
Zone8:ssa kävelin omaan huoneeseeni. Ajattelin nukkua siellä ja katsoa tilannetta aamulla. Matkalla olin kuitenkin törmännyt Electriciin, erääseen työporukassa olevaan mieheen, jota useimmat kutsuivat vain E:ksi.
E oli alkanut piirittämään minua eikä näyttänyt suostuvan luovuttamaan, vaikka tiesikin minulla olevan miehiä Telluksella. En halunnut vaihtaa miestä, kun halusin pysähtyä lopulliseen, mutta oli pakko jatkaa aina matkaa kun mikään suhde ei vain toiminut. E pysähtyi juttelemaan ja huomasi tietysti huonon tuuleni. Huolestuneena hän kysyi, että mikä on.
- Äh ei mikään, sanoin nopeasti ja yritin päästä ohi, koska tunsin kyynelten olevan lähellä.
- Hei, itketsä, huomasi E kuitenkin.
- Päästä irti, kivahdin hermostuneesti, kun E tarttui minua käsivarresta.
- En, haluisitsä kertoa mulle? Hän kysyi taluttaessani minua kohti huonettani.
Lopulta annoin kaiken tulla. Kerroin pettymyksestäni, riidastani Petterin kanssa ja pelkoni tulevaisuudesta.
Juttelimme pitkään ja E lohdutti, kuunteli ja ymmärsi. Silloin kun katsoin E:tä, olin vähällä suudella häntä, mutta sitten sain koottua itseni. Ei, enhän minä halunnut E:stä ystävää enempää…
Lopulta nukahdin siihen, E:n syliin. Havahduin kuitenkin aamuyöstä hereille, puhelimen piippaukseen. Tällä kertaa se oli oma puhelimeni.
Petteri soitti ja kuulosti hätäiseltä ja pelästyneeltä. Sen verran sain selvää hänen puheestaan, että hän oli lähtenyt ulos pakkaseen ja oli nyt jossain laavulla, eksyksissä. Hän sanoi olevansa jäässä…
Silloin tajusin, että olisi toimittava nopeasti, sillä Petteri todennäköisesti paleltuisi ja menehtyisikin vammoihinsa.
Tuli kiire. Kiemurtelin irti nukkuvan E:n sylistä ja raapustin hätäisesti viestin, että olin joutunut lähtemään. Keräsin nopeasti tavarani ja toistelin itselleni, että pää olisi pidettävä kylmänä ja itsensä rauhallisena, antamatta pelolle valtaa. Se yleensä toimikin työtehtävissä, mutta tämä pelko oli erilaista. Minulla olisi vastuu maapallon herkästä ihmisestä. Olin saanut koulutukseni Zonessa, mutta tiesin ettei Petteri selviäisi, eikä kukaan ilman rankkaa koulutusta ja vahvaa luonnetta avaruusagentin ja sotilaan tehtävistä eikä vaaratilanteista. ”Sinun täytyy pelastaa Petteri, jos epäonnistut, hän kuolee, joten vaihtoehtoja ei ole”, ajattelin epätoivoisesti.
Syötin aluksessani hätäkoodit ja käynnistin etsintälaitteet, sekä vaihdoin suurimmalle nopeudelle ja toivoin koko ajan, etten tulisi liian myöhään. Kun lopulta löysin Petterin, hän oli jo tajuton, mutta elossa kuitenkin. Jäsenet olivat jääkylmät ja miltei siniset. Käänsin hänet kylkiasentoon ja kannoin paareilla alukseen ja kytkin tällaisia hätätapauksia varten koneet päälle. Väsytti, mutta en antanut sille lupaa vielä. Oli pakko hoitaa tämä ensin. Rankka päivä mäessä, sitten alienien täyteinen yö ja nyt vielä tämä tapaus…
Kun Petterin keho oli lämmennyt ja vaara ohi, jäin mietteissäni katsomaan vielä tajutonta miestä. Sitten ajattelin E:tä. Ajattelin sitä virhettä, jonka olin ollut vähillä tehdä. Enhän voisi luopua koskaan Petteristä, en edes E:n takia. Rakastin kuitenkin omalla tavallani kumpaakin, sillä erotuksella, että toista ystävänä.
Silitin hellästi Petterin tummia hiuksia ja poskea. Ei, kyllä minä tiesin kenestä oikeasti välitin. Menin kuumaan suihkuun ja annoin veden valua pitkin kasvojani ja se sekoittui kyyneliin.
Petterin tultua tajuihinsa ja pystyessä taas puhumaan, kysyin häneltä miksi oli lähtenyt sillä tavalla ulos, yksin vieraaseen maastoon.
- Tuntui vaan niin pahalta ja kävelin vihaisena vähän liian pitkälle… selitti hän.
- Niin, ai vähän, ja jouduin vielä töiden jälkeen pelastamaan sinut. Arvaa vaan, väsyttääkö? Melkein tiuskaisin
- No anna anteeks, että olin sulle niin tyly, kyllä mä ymmärrän et sun oli pakko mennä töihin.
- Äh, unohdetaan koko juttu ja anteeks minunkin puolestani, sanoin ja halasimme.
Niin riitamme oli sovittu.Olimme koko loppuloman mökillä sekä laskettelemassa ja hiihtämässä. Kävimme myös pari kertaa paikallisessa discossa bailaamassa. Meillä oli tosi kivaa.
Sitten loma loppui ja meidän piti palata takaisin Lahteen.
Alkoi taas arki ja tuplatyöt. Ei riittänyt, että piti olla Telluksella töissä, vaan sitten öisin matkasin Zoneen ja mietitte nyt varmaan, että miten 24 h riittää tähän kaikkeen. Ei se riitäkään. Minulla on käytössä tiimalasin mallinen ajankääntäjä ja Zone8:n ajan kulkeminen on muutenkin toisenlainen kuin Maassa.
Maassa tein työharjoittelua eräällä tallilla.
Panostin tähän työharjoitteluun ja se oli rankkaa. Hyvä kun ehdin nukkua. Olin rasittunut ja tyhjä elämäni Maassa masensi. Petterinkään kanssa en ehtinyt paljoa olemaan. Aika kului ja tapasimme aina vain harvemmin. En huomannut muutosta, kuin vasta pitkän ajan kuluttua. Ihmettelin eräänä iltana miksi mies ei ollut vähään aikaan edes halannut minua. Tiesinhän oman aikani olevan rajallinen tapaamisiin, mutta eikö se harva kerta (vain tällä hetkellä harva), kun näemme, voisi olla sitä ”laatuaikaa”.
Ei kai Petteri tosissaan voisi olla suuttunut tämän hetkisestä ja kiireisestä elämästäni. Ja olihan sillä itselläänkin ”kiireitä”.
Olin usein väsynyt ja ärtyinen. Cecjia, joka on työparini nyt vakituisesti, huomasi tietysti ja sanoi, että taidan tehdä liikaa töitä ja että minun pitäisi keskustella the Bossin kanssa. Ja että hän on huolissaan minusta. Silloin tiuskaisin (koska inhoan sitä, jos joku ei usko minun pärjäävän tai aliarvioi) Cecjialle, että minulla ei ole mikään. "Olen fine ja että pidä sinä vain huoli omista asioistasi."
Olen kuitenkin edelleen vaikeuksista huolimatta yksi parhaista työntekijöistä. Keskityn töihin huolella ja haluan panostaa siihen, missä olen hyvä. Taisin ja toisaalta halusinkin unohtaa itseni. Laihduin paljon.
Ystäväni yrittivät puhua minulle, mutta en kuunnellut. Olin mieluiten yksin ja taistelin entistä enemmän alieneja vastaan ja vakoilin heitä. Todella rajun musiikin kanssa tietenkin.
Myös Electric yritti eräänä päivänä (Zone8:n aikaan) puhua kanssani, mutta lopulta menetin hermoni. Huusin hänelle, että lopeta, en jaksa enää kuunnella… Anna mun olla ja usko jo, etten rakasta sua…
En edes muista mitä kaikkea sanoin ja lähdin ovet paukkuen huoneesta. Marssin kiukkuisena alukselleni ja käynnistin sen. Käänsin rajusti peruutusvaihteen päälle ja irtaannuin laiturista. Uskalsin hengittää vapaasti vasta kaukana Zonesta.
Cecjia ja minä olimme myös ottaneet yhteen eräänä iltana ja siksi suoritin tehtävät yksin. Niinpä sain kaiken kunnian niistä vain itselleni. Sain kovan kimman maineen ja nautin siitä. Tiesin kuitenkin, että en jaksaisi kauan. Jostakin olisi luovuttava. Pakko oli kuitenkin vielä jatkaa tätä kovaa peliä. Ylpeyteni ei antanut eikä antaisi periksi.
Lensin eräälle löytämälleni kauniille planeetalle. Siellä on niittyjä ja peltoja, joissa on paljon upeita kukkia. Taivas hohtaa oranssinkultaisena ja kirkkaanvaaleat pilvet vivahtavat roosaan. Maisema on avara. Tunsin onnea tuossa syväntäyteisen värikkäässä paikassa.
Kun olin taas matkalla; Petteri soitti minulle ja halusi tavata. Hain hänet ja sitten puhuimme molemmat suutamme puhtaaksi. Edenillä saamani rauha kaikkosi silmänräpäyksessä. Olin taas vihainen ja silmäni leiskuivat kipinää. Kyseenalaistin, että miksi et enää edes halaa minua tai hymyile. Vastaus oli kateellisille ihmisille tyypillinen ja tyly ja aliarvioiva ja minua loukkaava. Etten kelpaa herra perfektionistille. Läväytin avokämmenellä Petteriä kasvoihin. Annoin mennä, täysillä. Minua ei kiusattaisi enää!
Kinastelumme keskeytti hologrammiviesti the Bossilta. Hänen aluksensa oli lähettyvillä ja hän sanoi, että olisi asiaa minulle.
Pian istuimmekin pomon aluksella pöydän ääressä. Edessäni oli drinkki energiajuomaa, kuten tavallista. Lizanettekin oli paikalla ja keskustelu siis koski minua. Liz ja the Boss ilmaisivat huolensa minun tilanteestani, mutta minua tämä kaikki ärsytti tavattomasti. Minä pärjäisin itse hinnalla millä hyvänsä! Olenhan Independent Woman! Heidän mielestään minun pitäisi huolehtia nukkumisesta ja Liz ohjasikin minut heidän minulle varaamaansa huoneeseen.
Kuulin suljetun oven läpi jeidän keskustelunsa ja luulin, että joutuisin pulaan. Kuulin heidän keskustelevan siitä, miten minulla on paha olla ja mitä pitäisi tehdä. Myöhemmin kävi ilmi, etteivät he sellaista niin tarkoittaneet, kuin mikä mielikuva minulle siitä tuli. The Boss ja Liz ovat todella mukavia.
Olin kuitenkin sillä hetkellä kauhuissani, mutta viimein vajosin uneen, joka oli täynnä painajaisia. Siksi vihasin nukkumista. Heräsin keskellä yötä ja aloin tosissani miettiä uutta tilannettani. Ei, en todellakaan suostuisi tulemaan suljetuksi mihinkään myös avaruudessa. Siitä minulla on ollut inhottava kokemus Maassa. Tajusin, etten voinut jäädä the Bossin alukselle. Hiivin ovelle ja kokeilin kahvaa. Onnekseni ovi ei sentään ollut lukossa. Käytävässä oli ikkunoita, joista tiirikoin yhden auki ja pääsin karkaamaan omaan alukseeni, koska se oli juuri sillä kohdalla. Irrottauduin varovasti pomon aluksesta ja pian liidin erästä valtatiereittiä kauas.
En jaksanut olla kauaa vihainen ainakaan Cecjialle, Werenalle ja Zeldalle. He olivat kuitenkin parhaita ystäviäni. Teimme sovinnon ja päätimme pitää tyttöjen illan. Oli vapaa päivä ja lähdimme neljästään shoppailemaan. Kiertelimme kauppoja ja etsimme uusia bilevaatteita. Löysimmekin kaikenlaista kivaa. Siinä sitten olisikin valinnan vaikeus mitä illalla laittaa päälle. Zone8:ssa varasimme saunan ja uima-altaan ja valmistauduimme yötä varten. Olimme menossa Nightclubiin Firefoxiin eli FF:n. Laitoimme toisemme upeiksi, jonka jälkeen lähdimme kaupungin yöelämään bailaamaan täysillä.
Portsari katsoi meitä hymyillen, eikä kysynyt papereitamme, toivotti vain tervetulleiksi ja hyvää tunnelmaa ja bailausyötä. Ja olimmehan olleet siellä aiemminkin.
Ilta oli jo hyvässä vauhdissa ja tanssittuamme muutamien biisien verran, tilasimme juomat. Menimme istumaan erääseen vapaaseen pöytään, joka oli erillisessä lasitetussa huoneessa. Katselimme muita tanssijoita ja tuoleilla istuvia ihmisiä ja olentoja. Yhtäkkiä Werena tarrasi meitä käsivarresta. Älähdin, sillä se kirpaisi hetken.
- Mitä sä nyt? Mikä on? Kivahdin hieroen käsivarttani.
- Kattokaa ketkä tuli, supatti Werena, Zeldan, Cecjian ja minun korvaan. -
- Mitä? Ketkä muka? Kysyi Zelda.
- Ei voi olla totta, Cecjia henkäisi.
- No mitä, kertokaa mullekin, pyytelin
- No kato tonne ovelle, Werena kuiskasi
Sinne näkyi nyt esteettä ja kun katsoin, huokaisin järkyttyneenä ja pettyneenä.
- Enkö mä koskaan pääse NOISTA eroon…
Ne kaksi tyyppiä, jotka näimme, olivat nimittäin Electric ja Petteri.
- Mitähän hittoa noi kaks täällä tekee? Kysynpähän vain, miksei ne jätä mua rauhaan, tokaisin ärtyneesti.
Menimme takaisin bailaamaan. Konemusiikki soi täysillä. Eikä ole mitään Maassa soitettavaa -90 luvun teknoa vaan kunnon industrial, psychill, rock, chillgressive, psybient, downtempo, ja ambient painotteista melodiaa. Tunsin kuinka veressäni sykki rytmi ja adrenaliini virtasi. Oli niin ihanaa vain tanssia. Valot ja värit välkkyivät ja koneet sumuttivat savua ympärillämme. Katselin joka puolelle, mutta onneksi en nähnyt niitä raivostuttavia miehiä missään. Toivottavasti ei hekään meitä. Werena, Zelda ja Cecjia bailasivat villisti vieressäni.
Äkkiä kuulin kuinka joku sanoi pehmeästi: - Hei Miria. Vihdoinkin löysin sinut uudsstaan. Muistatko? Olimme nuoria teini-ikäisiä silloin... Olen Xi...
Katsoin äänen suuntaan ja olin kirjaimellisesti tipahtaa polvilleni järkytyksestä. Katsoin suoraan kirkkaisiin syvänsinisiin silmiin, joihin olin aina vajonnut, silloin, kauan aikaa sitten. Miehellä oli pitkähköt sysimustat hiukset ja kullankeltainen iho.
- Mitä? Sinäkö, täällä? Miten nyt juuri samaan aikaan kakken muunkin kanssa...
- Mihin sä silloin katosit mun elämästä, tivasin sitten.
Xi katsoi minua surullisesti.
- Ei minulla ollut silloin vaihtoehtoja, mutta sanoinhan, että palaisin ja etsisin sinut…
- Xi, hei, nyt taitaa olla jo liian myöhäistä, oli pakko jatkaa eteenpäin elämässä… sanoin sydän jyskyttäen lujaa.
- Minulla on taas tavallaan kaksi miestä, mutta niin raivostuttavia molemmat… En jää odottamaan, jos on kulunut liian kauan aikaa niin kuin nyt. Minulla oli kauhea ikävä sinua aiemmin, mutta toiveeni ei toteutunut. Sinä et tullut. Nyt kun olen päässyt kaikesta jo yli, kun vähiten olisin odottanut, niin juuri silloin me tavataan taas.
Käännyin ja lähdin. Siinä vaiheessa naisetkin huomasivat sen ja lähtivät perääni. Tajusin kuin usvan lävitse, että Electric ja Petterikin olivat huomanneet meidät. En tiedä kuinka paljon he olivat seuranneet Xiin ja minun sananvaihtoa.
Portsari katsoi hieman ihmeissään, kun painuin ulos ovesta ja vähän sen jälkeen koko porukka (Cecjia, sitten Zelda, Werena, Xi, E ja P) perässäni. Juoksin läheiseen puistoon ja istahdin penkille. Kokosin voimiani, sillä kestävyyttäni ja sietokykyäni oltiin koettelemassa jälleen. ”Minun on pakko voittaa tämä kädenvääntö”, ajattelin.
Keskustelimme kaikki toistemme kanssa tai ei sitä varsinaiseksi keskusteluksi kyllä voinut kutsua, vaan eräänlaiseksi tappeluksi. Kaikki puhuivat päällekkäin ja huusivat. Tytöt puolustivat minua ja vaativat miehiltä selityksiä ja perusteluja törkeälle käytökselle. Miehet virnuilivat ja heittivät toisilleen mustasukkaista läppää.
Xi pyysi minut sivummalle ja halasi. Yritin päästä irti, mutta en ollut enää varma mitä todella halusin. Katsoin muita. Petterillä ja Electricillä oli ilmiriita käynnissä. Kuulin osan heidän sanoistaan ja he kinastelivat minusta. Sitten näin heidän tulevan kohti.
Tein päätökseni äkkiä, vaikka yleensä harkitsen tällaisia asioita pidempään. Katsoin Xiitä silmiin ja vuodet katosivat. Olin taas se nuori tyttö ja hukuin jälleen niiden silmien lämpöön, kuumaan hehkuun ja sanattomaan rakkauteen. Suutelin Xiitä ollen koko ajan tietoinen kahdesta muusta miehestä ja heidän myrtyneistä katseistaan.
Lähdin kävelemään Xin kanssa pois päin ja tytöt huikkasivat moit peräämme ja jäivät vahtimaan raivostunutta Electriciä ja turhautunutta Petteriä. Katsoin kuitenkin olkani yli ja kohtasin Petterin katseen. Se katse melkein jääsi sydämeni surusta, sillä siinä oli vihaa, hätää, mustasukkaisuutta, silti pelkoa torjutuksi tulemisesta, omahyväisyyttä, omistamista, ja kateutta.
Tunsin helpotusta päätöksestäni. Enää ei tarvitsisi kestää vaikeaa suhdetta. Miksi rakkauden pitääkin olla joskus tällaista? Olen kuitenkin vain yhden miehen nainen, kerrallaan. Vaikka mies ei saa omistaa eikä kiusata minua. Olen erittäin itsenäinen, en tarvitse ketään. En vaan haluaisi jatkaa matkaa seuraaviin loputtomasti vaan löytää sopivan, rakkauden täysillä ja lopullisen suhteen, joka ei satuta.
Tajusin myös olevani tärkeiden ja ratkaisevien tilanteiden ja valintojen edessä, jotka olivat muuttamassa koko elämäni. Oli tulossa käännekohta.
Aika kului.
Vaikka tiesin olevani muutoksien edessä, olin edelleen sokea. Sokea näkemään totuutta. Elin kaksoiselämää ja vielä käänteisesti. Maan päällä yritin esittää iloista (vaikka menneisyyteni varjosti sitäkin elämää). Zonessa kuljin julkisesti pimeydessä, vaikka yritinkin taistella valon puolella, joka oli työni tarkoitus.
Lopulta, koska elämäni olivat limittäin, siirtyi se pimeys, jota tunsin avaruudessa, varjon lailla mukanani maanpäälliseen aikaani. Ellei jo aiemminkin. Teinhän montaa työtä päällekkäin ja olin väsynyt, niin väsynyt.
Sitten Maassa, unohdettuani ja jätettyäni Petterin taakseni, löytyi samasta talosta eräs S.R. Meidän juttu alkoi luontevasti ja tuudittauduin täydellisyyden illuusioon. En huomannut suhteen totuutta. Olin iltaisin hyvin uupunut. Kun kuukausi tuli työssä täyteen, ja kun tallin omistaja otti tilalleni uuden, ja kiersi työvoimatoimiston sääntöjä, sain kolmannen työharjoittelupaikan Päijät-Hämeen eläinsuojeluyhdistykseltä.
Työkiireet ja S.R. veivät kaiken aikani. Ei ollut itselle aikaa, vaikka tiesin, että jotain olisi tehtävä. Tosin olin jo ottanut omaa lomaa S.R.:sta josta tämä tietysti loukkaantui. Mutta eihän sitä voi olla 24/7 yhdessä koko ajan. Tunsin tukehtuvani ja kaipasin vapautta.
Kaikki huipentui siihen, kun S suuttui minulle eräänä iltana ja alkoi kitisemään messengerissä, eikä hänellä ollut pokkaa sanoa asioita kasvotusten. Riitelimme. Seuraavana päivänä hän kehtasi jättää minut tekstiviestillä, vaikka oli luvannut ettei hän jätä ja sanonut rakastavansa. Ja pihlajanmarjat! Sisuunnuin ja aloin miettiä mitä tekisin. Aloin hakea uutta asuntoa, ja koska Kivikadulla oli häiriköitä, korkea vuokra ja S. R., sainkin heti. Muutin Metsäpellontielle kaupungin toiselle laidalle. Vasta kaiken tämän jälkeen asiat alkoivat järjestyä. Sain kaipaamani vapauden ja omat menot. Tätä kirjoittaessani tiedän kuitenkin taas enemmän. Vastoinkäymiset eivät lopu milloinkaan. Niitä on aina ja kaikesta on vaan mentävä läpi sisulla ja päättäväisyydellä ja rohkeudella.
Kesällä Maan aikaa 2006 harrastin kaikenlaista, mutta ne olivat jäätyneet hetkellisesti töiden ja S.R.:n vuoksi. Nyt kun olin jäänyt työttömäksi eläinsuojeluyhdistyksen työharjoittelujakson jälkeen, josta sain hyvän todistuksen, minulla oli taas aikaa. Olin lopulta, the Bossin kehotuksesta, ottanut pitkähkön loman töistä. Sain todella loistavan palautteen työsuorituksistani ja kirjalliset todistukset, sekä kunniamerkit.
Minulla alkoi olla taas hauskaa. Aurinko tuli taas elämääni myrskyisän ajan jälkeen. Kävin kyllä tapaamassa ystäviäni Zonessa, ja se tuntui tosi erilaiselta ja paremmalta. Kaikki olivat minulle hyvin ystävällisiä ja meillä oli kivaa. E kuitenkin kiukkusi minulle. Hän oli ollut ihastunut minuun ja kun ei saanut vastakaikua, loukkaantui. Ymmärrettävää, mutta silti vähät välitin. Pääasia, että rakkaimmat ja läheisimmät ystäväni olivat kanssani väleissä. Cecjia, Zelda, Werena, Zherra, Zak ja Kalym mutta ryhmään on tulossa uusia jäseniä.
Nyt te ajattelette, että milloin kertomukseni päättyy, mutta eikä. Tämä on vasta alussa ja tarina jatkuu elämän loppuun asti. Ja vaikeudet ovat vasta edessäpäin. Todellinen pahuus riehuu täällä ja se pitää muuttaa hyvyydeksi ja rakkaudeksi. Minun voimani on aina ollut suru ja menetys ja niistä muodostuva "pimeys", joka on mieletön rakkaus ja sydämessä kirkas hehkuva kipinä, Sielun liekki. Aseeni ovat miekka ja lazerrevolveri.
Käännän pahuuden sitä itseään vastaan juuri syvän tuskan ansiosta, ja koska rakastan, koska minulla on empatia, kun on kokemusta ja flowtilaa. Tämä on virtausta, jossa haaste ja taidot kohtaavat ja siksi pystyn taistelemaan mielettömillä panoksilla.
Koska olen Selviytyjä ja Taistelija, Varjosoturi ja Varjoenkeli.
Palataan ajassa. Xiin paluu ja katseet, kosketukset olivat ihanaa silloin, mutta nyt kun kirjoitan tätä olen kypsempi, vahvempi, ja olen nähnyt ja kokenut niin paljon, silti se on murto-osa kokonaisuudesta. (Odota vuotta 2023...) Siitähän oli niin kauan, kun olin alkanut rakastaa häntä ja ollut hänen kanssaan. Mikään ei ole samanlaista kuin ennen. Kaikkihan muuttuu koko ajan ja Xi oli pitkään poissa.
Silti en halunnut milloinkaan mitään kauheaa tapahtuvaksi!
Minä rakastin Xiitä. Hänen syvänsinisiä silmiään, intensiivistä katsetta ja hellää hymyä, mustia kiiltäviä hiuksia, jotka valuivat hänen kasvoilleen.
Mutta meille ei ollut aikaa. Niin ei ollut tarkoitettu. Minulla oli toinen tie, toinen aika ja toiset tehtävät.
Tehtävät Maassa.
(Odota vuoteen 2023...)
Kommentit
Lähetä kommentti