Hennan tarina
- Moi, mä olen 21-vuotias nainen nimeltä Henna ja haluan kertoa mun tarinan. Elämäni oli ihan kauheata painajaista, mutta mä selviydyin. Nyt vihdoin luotan itseeni ja uskallan olla oma itseni ja uskallan tehdä virheitä.
Kaikki alkoi viidennellä luokalla. Silloin pidin itseäni vielä ok:na. Olin tavallisesta perheestä. En edes ollut hemmoteltu, mutta silti "kaverini" olivat kateellisia, koska mulla oli asiat hyvin. Heillä taas oli vaikeuksia himassa. Olin kuitenkin vielä silloin melko suosittu.
Kaikki kuitenkin muuttui ja mun kiusaaminen alkoi. "Kaverit" saivat valheillaan ja kieroiluillaan muutkin puolelleen ja myös joitakin maikkoja. Aina jos joku asia meni jossain pieleen, se oli aina mun vika, aina se olin minä, joka teki kaiken väärin.
Vanhemmille ei voinut puhua mitään eikä todellakaan pienille sisaruksilleni.
Luulin, että kaikki muuttuisi hyväksi ylä-asteella, mutta erehdyin pahemman kerran. Kaikki oli paljon pahempaa ja kauheampaa. Perheelleni ja sukulaisille esitin iloista, mutta itkin joka ilta itseni uneen, herätäkseni aamulla samaan painajaiseen.
Mulla ei ollut yhtään ystävää. Kaikki puhuivat musta selän takana. Tai ei tietenkään vielä ihan kaikki. Mä ite vaan kuvittelin niin, että tuntemattomatkin kuiskivat ja arvostelevat. Se johtui huonosta itsetunnosta, jonka tietyt tyypit olivat aiheuttaneet. Mitä oli tapahtunut sille itsevarmalle tytölle, kuka olin ollut ennen viidettä luokkaa? Nyt hiiviskelin koulun nurkissa ja yritin kadota näkymättömäksi aina kun kiusaajat olivat lähellä.
Musta oli tullut hiljainen, sulkeutunut ja arka. Aloin rakentamaan ympärilleni lujaa panssaria, niin ettei kukaan voisi satuttaa mua enempää, kuin muhun jo sattui.
Mua haukuttiin ja jätettiin ulkopuolelle. Tunneilla en uskaltanut viitata, koska pelkäsin vastaavani väärin ja että muut nauraa.
Olen aina ollut hoikka, mutta jos muut kerta toisensa jälkeen haukkuivat mua läskiksi, aloin ajattelemaan, että olen sitä ja uskoin kaiken.
Aloin laihduttamaan. Luulin tällä keinolla saavani ystäviä ja että olisin taas suosittu. Koulu ei jaksanut kiinnostaa ja niin aloin lintsata. Mikä pakko mun oli mennä sinne vaan kiusattavaksi?
Vanhemmat saatto epäillä jotakin, mutta onnistuin salaamaan kaiken. Valehtelin minkä ehdin ja oli paha olla.
Lopulta tuli se päivä, jolloin meidän hyvä ja turvallinen perheidylli särkyi. Äiti sai raivarit nähtyään mun tokarin. Numerot oli tippunu paljon ja poissaoloja oli vaikka kuinka ja käytös oli 6.
Vanhemmille tuli riita siitä, kumpi oli kasvattanu mut väärin. Mulle huudettiin ja silloin mulla naksahti. Paukautin oven lujaa kiinni lähtiessäni. Painuin suoraan kaupungille. Vihasin koko maailmaa, mutta ennen kaikkea vihasin, siis oikeesti vihasin, itteeni...
Vihasin itteeni niin paljon, että halusin satuttaa omaa kehoani ja sit joskus tehä itsarin. Halusin pois. Mulla ei ollu paikkaa minne mennä. Kodistakin oli tullut kauhee paikka. Ryyppäsin. Se vei pahan olon edes hetkeksi, mutta sit se palas vieläkin pahempana. Aiemmin olin alkanu myös polttaa röökiä ja sit viiltelin itteeni.
Minussa hehkui suunnaton viha. Halusin näyttää kaikille, olla se helvetin kova poikamuija. Pukeuduin mustiin ja laitoin aina rajut meikit. Olin liittoutunu meiän koulun kovisjengin kanssa. Mulla oli koko ajan meno päällä. Pidin hauskaa ja biletin, vaikka sydämeni itki verta. Olin sisältä raadeltu ja rikki. "En jaksa enää" , ajattelin miljoona kertaa päivässä. Halusin luovuttaa, halusin pois, mutta en vielä, en vielä...
Jokin selittämätön voima piti mua elossa ja hengissä, vaikka tunsinkin leijuvani suunnattomassa tyhjyydessä pienellä määrällä happea. Elämälläni ei ollut tarkoitusta. Biletys, juominen ja tavaroiden hankkiminen ei tuonut todellista onnea, koska mun perusasiat olivat pielessä. Turvallisuuden tunne ja rakastettuna oleminen puuttuivat. Silti jatkoin sitä elämää. Ennen kaikkea halusin bailata ja tanssia, unohtaa niiden kanssa pahan oloni.
Sitten kuvioon tuli LSD. Totta kai mä kokeilin. Mikä tahansa muu kuin se tuska. LSD:stä tuli hauska olo. Nauratti ja olo oli kevyt. Tunnetilat kohosivat pilviin. Oli todellakin pakko saada lisää. Ei tarvinnut syödäkään paljon mitään.
Olin päässy jengiin, siks kun olin laiha ja laihatkan on kauniita. Niin mä luulin silloin. Tanssin ihan hulluna bileissä. Tiputin samalla kaloreita enkä tajunnut miten laiha mä oikeesti olin.
Mun vanhemmat ei tienny missä mä olin. Ne oli tosi huolissaan. Tän tajusin vasta paljon myöhemmin. Ja myöhemmin myös mulle selvisi, että mua vähän nuorempi systeri, joka oli aina ihannoinu mua ja kaikkea mun tekemisiä, mitä olin tehny ollessani vielä himassa, oli ajautunu myös väärille teille. Ja minä jouduin kuuntelemaan syytöksiä ja jopa mun kahden pikkubroidin kommentteja aina kun kävin himassa. Lähdin kuitenkin aina vetämään ovet paukkuen. Mielialat vaihtelivat raivosta LSD:n antamaan hauskaan olotilaan, jolloin hekottelin jopa ilman mitään hyvää syytä.
Kukaan ei osannut eikä pystynyt tekemään mitään. Porukat olivat voimattomia edessäni.
Ja arvata saattaa, tai siis tietää, että sukulaiset olivat hyvin kauhistuneita. He järjestivät kokouksen, et mitä pitäis tehdä. Mä sen sijaan olin kaupungilla, kännissä, kuis muuten...
He yrittivät puhua mulle, kun tulin taas kotinurkille. Jouduin nukkumaan useimmiten himassa, koska olin alaikäinen. Mutta monta kertaa kytät hakivat mut jostain mun "kavereilta".
He yrittivät tuputtaa mulle jotain valistusta, elämänohjeita ja uskontoja. Saada mut tekemään kaiken just niin kun säännöt ja lait, sekä heidän näkemyksensä sanovat. Tekemään ja elämään elämäni heidän tahtonsa mukaan.
Päätin näyttää.
Olin vielä laihempi kuin koskaan. Mulla oli anoreksia, joka oli kuitenkin vielä lievä. Ihme, etten jo silloin joutunut suljetulle.
Sitten LSD loppui enkä saanut lisää. Käytin muutakin kamaa. Mun piti tehdä diilejä alamaailman tyyppien kanssa. Oli pakko saada lisää. Oli pakko varastaa ja välittää eteenpäin. Se kaikki oli tietenkin laitonta ja niinhän siinä käy, et joskus jää kiinni...
Mut vietiin yhteen nuorisokotiin, jossa vieroitettiin huumeista ja kun olin toipumassa niistä, vieroitusoireet iskivät päälle rajulla tavalla...
Siitä myös järkytyin, kun näin, että mun pikkusysteri oli kans siellä. Se kerto oman tarinansa. Mä en pystynyt kertomaan vielä omaani. Olin ihan hajalla enkä tiennyt mitä tehdä. Miten pyytää anteeksi, vaikka muiden käytös sattui omaan sisimpääni? Syyllisyyden tunne oli kuitenkin hirvittävä. Kaipasin jotakuta läheistä ihmistä. Ihmistä, joka lohduttaisi, olisi tukena eikä jättäisi yksin. Ihmistä, johon voisi luottaa. Todellista ystävää, joka välittäisi aidosti.
Jouduin ravaamaan kaiken maailman sosiaalityöntekijöillä, "lastensuojelussa", ja "psykiatreilla". Vihasin heitä, enkä kertonut heille mitään. "Omaiset" tulivat tapaamaan mua ja he päivittelivät ja surkuttelivat joka kerta. Inhottavaa tollanen sääliminen. Paha oloni vain kasvoi ja myrkytti sisintäni.
Halusin olla paha ja tehdä pahaa. Sitähän mä olinkin, kun niin jotkut hokevat, niin sitä tottakai pian alkaa uskoakin siihen. Ettei, kelpaa mihinkään. Ettei kukaan välitä tai rakasta, koska on niin paha.
Sydämeni kuitenkin kaipasi rakkautta. Että joku välittää ja hyväksyy sellaisena kuin on. Halusin niin palavasti nojata jonkun olkapäähän ja itkeä kaiken tuskan pois. Saada olla oma itsensä, tuntea tuskaa ja kokea, ettei toinen hylkää. En kuitenkaan osannut, eikä ollut ketään, ja niin tunteeni kylmenivät. Ulkokuoreni oli jäistä metallia.
Karkasin moneen kertaan "nuortenkodista", mutta jouduin sinne aina takaisin. Elin niin omassa surussani, etten huomannut muita tyyppejä. En välittänyt. En uskaltanut ystävystyä heidän kanssaan. Pelkäsin, että hekin kieroilevat selän takana. Yritin taas itsaria, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Systerini oli päässyt takaisin himaan. Olin perheen musta lammas. Olin niin yksin.
Sitten mut laitettiin toiseen koulukotiin. Siellä olin huoneessani ja kaikki asiat ahdistivat. Seinät niin sanotusti kaatuivat päälle. En kuitenkaan itkenyt. En ollut itkenyt pitkään aikaan. En osannut. En halunnut olla mikään nynny tai heikkokaan. Luulin, että itkeminen on vaan luusereita varten. En tajunnut kyynelten olevan inhimillistä ja vahvuutta. Täytyi olla todella kovis, etten murtunut toisten edessä.
Kun oveeni koputettiin, en avannut heti. Luulin, että siellä olisi joku nuorisokodin tädeistä. Koputus kuului kuitenkin uudelleen ja niin menin avaamaan. Se oli ollut hiljainen ja aivan kuin ovea olisi koputtanut lempeä käsi.
SARA
Edessäni oli suunnilleen mun ikäinen tyttö matkalaukun kanssa. Silloin olin noin 17- vuotias.
- Moi, mä oon Sara. Mä oon uus täällä ja mulle neuvottiin tää huone. Me taidetaan olla huonetovereita. Merja, se yks ohjaaja, jolla on ruskeet pitkät hiukset, sano, että voi laittaa mut huoneeseen 5. Sun nimi on siis Henna?
- Joo, olen mä Henna.
Turkoosit silmäni, joissa oli musta kajal, kohtasivat lämpimän ruskeat, lempeät ja samalla surumieliset silmät.
Saralla ei ollut yhtään meikkiä. Hän oli kaunis ilman sitä. Itse olin liian tottunut käyttämään sotamaalaustani, joka oli osa mun suojamuuria.
- Sara, miten sä oot tänne päätyny? Kysyin, kun Sara purki laukkuaan. - Sä et näytä pahikselta, etkä kapinalliselta etkä yhtään "ongelmanuorelta"...
Sara kääntyi katsomaan minua ja hänen silmissään näkyivät kyyneleet, jotka nyt valuivat poskille.
- Mä ootan sijaisperhettä. Mulla ei oo tällä hetkellä muuta paikkaa. Mä menetin just mun isän ja pikkuveljen auto-onnettomuudessa ja äiti ei pysty nyt huolehtimaan musta alkoholisminsa ja oman surunsa takia.
Sara yritti esittää vahvaa, mutta hartiat vapisivat itkusta, jota hän oli yrittänyt pidättää. Hänestä näki tuskan ja kaipauksen rakkaitaan kohtaan. Tunteensa näyttämällä hän oli todella vahva.
Tunsin, kuinka sydämessäni ollut jääkuori liikahti. Aloin tuntea hellyyttä tuota tyttöä, Saraa, kohtaan. Kylmyys sisälläni alkoi vihdoin sulaa.
Sara, mä oon tosi huono lohduttamaan, mutta saanko halata, vaikka ite en oo siihenkään tottunu. Mua ei oo kukaan rakastanu ja oon kasvattanu sellaset siilin piikit ja kovan kuoren.
Sara katsoi mua. Mun hoikkia, liian hoikkia käsivarsia, kapeita kasvoja ja mun silmiä. Hän ei sano laihuudestani mitään.
Mieleeni tuli ote päiväkirjastani:
"Mä olen tarkkailussa laihuuteni takia. Mulla on lääkäri, mutta olen saanut luvan olla toistaiseksi tässä koulukodissa.
Mut oli haettu taas viime viikonloppuna eräistä bileistä ja olen poistumiskiellossa. Omassa huoneessa on tylsää, kun ei ole ketään kenen kanssa jutella. Onneksi on musiikki. Vain minä ja niin lohdullinen musiikki. En ole kyllä mitenkään sosiaalinen, mutta välillä yksinolo on niin haastavaa. Odotan, että tapahtuisi jotakin uutta ja yllättävää. On tylsää vaan istua huoneessa sängyllä. Onneksi pk:ssa ei viedä pois musiikkia, lehtiä tai kirjoja.
Mä kirjoitan ja mä piirrän. Tekemistä on kuitenkin. Pk:ssa saa harrastaa. Puran tuskani ja kaipaukseni sarjakuviksi ja kirjoitan runoja.
Ohjaajatkin on nähny mun töitä ja ne sanoo, että oon tosi lahjakas ja että mulla on hyvät harrastukset.
Mutta kyllä jokaisen kimman pitäis saada pitää hauskaa, bilettää ja bailata. Kerran sitä vaan eletään ja on turhauttavaa, kun ei pääse mihinkään.
Okei. Oon siis ollut arka kiusaamisen takia ja olen vieläkin, mutta tanssilattialla - valojen välkkyessä - ei tarvii jännittää. Vaikka olisikin tungos. Siellä ei tarvitse kohdata ihmisiä eikä jutella. Voi kuunnella vaan hyvää biittiä ja keskittyä liikkeisiin. Tuntea musiikin rytmi ja syke. Tätä kaipaan tosi usein. Bisse poistaa estot.
Ja silloin voin olla se rohkea nainen, joka haluaisin niin olla. Voi, olisinpa vielä joskus ja että voisin tehdä ja elää miten haluan. Ilman, että joku on kyttäämässä ja kieltämässä elämääni koko ajan ja yrittämässä estää omia unelmiani.
Ymmärrän nyt olevani liian laiha, mutta on ollut vaikeaa nähdä oikein kehoni kuva. Olen ollut liian tottunut ajattelemaan ja näkemään itseni rumana ja lihavana.
Kiusaajienkaan kanssa ei ole voinut oikein mitään selvittää, kun ne ei muka ole tehneet yhtään mitään väärin."
Sara. Sara katsoi mua silmiin. Kohotin epäröiden kädet ilmaan, mutta seisoin paikoillani. Sara kuiskasi hiljaa mun nimen.
- Mä voin olla sun ystävä, sä ansaitset välittämistä ja ystävän. Ystäviä. Ei ketään voida jättää yksin. Se on tosi epäreilua. Mä huomaan, että sua on satutettu liikaa. Sua mun pitäis lohduttaa...
Sara astui sen askeleen ja sitten halasimme toisiamme. Pyyhimme kyyneleitä molemmat.
Myöhemmin.
Istahdimme mun sängylle. Huoneessa oli kaksi pöytää ja kaksi tuolia. Pöydällä oli mun läppäri ja musiikin kuuntelulaitteet ja värikynät, jotka olivat hujan hajan.
- Hei, wau! Mikä tää on? Sara huomasi sängyllä mun keskeneräisen sarjiksen, mitä olin ollut tekemässä.
- Sarjis. Mä tein sitä, ennen kuin sä koputit. Sä muuten koputit niin ihanan lempeästi.
Wau, Henna! Tää on tosi hieno alku! Ja kiitos. Kiva kuulla, että mun koputus oli sun mielestä lempeä.
Sara katseli ympärilleen ja kyseli kaikenlaista. Niin kuin, että saako kuunnella musiikkia ja olla tietokoneella. Katsoa televisiota, sekä tehdä omia harrastuksia. Sara kyseli myös säännöistä, ohjaajista ja kaikesta. Muista tyypeistä.
Vastailin parhaani mukaan. Että saa ja että täällä on oleskelitilakin. Kerroin, että itse olen poistumiskiellossa bilettämisen takia eräissä partyissa viikonloppuna. Ohjaajat ovat kuitenkin täällä mukavia. Saa tosiaan harrastaa tykkäämiään asioita, paitsi ryyppäämistä ja bileitä. Omat harrastukset kuitenkin auttavat kuulemma selviytymään vaikeuksista ja että tekee sitä, missä on hyvä. Mikä on sitä ominta juttua eikä täällä ole tylsää, niin kuin olisi, jos vaan katselis kattoa tai kelloa, niin kuin jossain suljetulla.
- Täällä ohjaajat ovat reiluja ja mukavia. Ne sanoo, että olen tosi lahjakas ja että ne tukee mua. Mun perhe ja suku kuitenkin vihaa mua.
- En oo muuten saanu yhtään tutustuttua muihin, jatkoin vielä. - Mua on kiusattu koulussa tosi paljon ja perhe on ollu koko ajan mun kimpussa, joten...
- Joten sä päätit kapinoida ja antaa takas. Ja sitten selviytyä, Sara jatkoi lauseeni loppuun jo hymynpilke silmissä.
- Kiva, että sulla on asioiden käsittelykeinoja ja harrastuksia. Tää on tosi hieno, Sara totesi vielä tarkoittaen sarjista. Sitten hän kysyi:
- Onko sulla jotain valmista työtä?
- On joo, sanoin ja otin ison nipun sarjiksia ja runoja pöytälaatikosta.
- Hei, wautsi, myös runoja, huokaisi Sara ilahtuneena.
- Mulla ei ole mukana paljoa tavaroita, mun täti tuo mulle huomenna loput, samoin läppärin.
- Mitä musaa sä kuuntelet? Mä kuuntelen kans tosi paljon musaa. Just räppiä ja soulia ja rnb:tä, sä? Sara kyseli katsellen mun läppäriä ja cd-soitinta ja hifikuulokkeita ja pinoa cd-levyjä pöydällä.
- Mitä, ei oo tosi! Niitä genrejä mäkin kuuntelen. Nykyajan popit on niin paskaa.
- Henna! Jes. Vihdoinkin joku, joka ei kuuntele valtavirtapoppia! Mitä – kasari ysäri räppiä?
- Sara, jee, viimeinkin, sen ajan on just mun lemppareita kans!
- The Fugees, Erykah Badu, Lauryn Hill… Eminem, Sara aloitti ja sitten minä täydensin:
- Spice1, the Grandmasterflash, 2pac, Mc Lyte, Da Brat…,
joka kerta, kun sanoimme nimen nyökkäsimme ja innostuimme koko ajan lisää.
Ja jatkoimme vielä – nyt yhteen ääneen.
- Mc Solaar, Leela James, Sonique, yhe White Stripes, Usher, Suga-T, Wiz Khalifa, RBL Posse jne.
Ja ehdottomasti nykyajan räppäreistä
- Trina, Lola Monroe, Jacki-o, Remy Ma, Khia, Pussycatdolls, varsinkin se yks remix versio.
- Sara, älä herätä mua unesta! Tää on tosi kivaa, kun sä tulit mun elämään, mä sanoin hymyillen.
En tiennyt että hymyilin.
Ehkä elämä sittenkin voisi olla Elämää!
Saran tulon jälkeen harmaa ja tylsä maailma sai väriloiston.
Tästä pitäisi tehdä sarjis.
Heti tänään illalla.
Oveen koputettiin ja se ruskeahiuksinen Merja avasi oven ja kurkisti sisään.
- Tulkaa tytöt päiväpalalle. Ai oottekin jo ystävystyny, hieno homma, Merja vinkkasi silmää.
- Voitte, Henna, sinäkin, jäädä ruuan jälkeen tänne yhteiseen tilaan. Kattokaa vaikka teeveetä tai jotain leffaa. Täällä on bilispöytäkin, jos kiinnostaa ja tuossa pöydällä skibbo-kortit ja pelikortit.
- Sara, sulle on laitettu tunnin keskustelu, klo 17:30. Katotaan siinä sitten vielä asioita, kyllä se vielä helpottaa jokin kaunis päivä, Merja lohdutti ja halasi Saraa.
Myöhemmin meidän huoneessa kerroin Saralle kiusaamisestani koulussa. Sara halusi tietää mitä mulle oli tehty ja ketkä oli mua niin paljon satuttanu.
- Seisoin yksin koulun pihalla ja olin yksinäinen tyttö, jolla ei ollut ketään kaveria. Silloin, vielä alussa, olin mielestäni ihan kivan näköinen, niin ja ehkä muut vain olivat kateellisia mulle… alotin näin stoorini Saralle.
- Voi ei, mä ajattelin yhtenäkin päivänä, kun maleksin koulun käytävällä
- Tuolla on taas noi idioottityypit, toivottavasti ne ei huomaa mua, mutta se oli turha toivo, mä kerroin
- Mitäs läski äpärä, yksi porukan kimmoista tokas mulle tullessaan mun luo ja koko muu jengi seuras sitä,
- Menkää pois, mä sanoin päättäväisesti.
- Kas kas pikkuinen läski uhittelee, älä sä kuule meille vittu mitään urputa. Ja jos sä vähänkään inahdat tästä kellekään me hakataan sut.
- Ei oo ketään, jolle kertoo… totesin mä silloin, (murheellisena).
- No hyvä niin, Erja virnisti mulle ilkeästi, tulkaa mennää nyt sinne röökille, ei viitti tuhlata tohon pikkupentuun enää aikaa…
Ja niin ne lähti, mutta mennessään Erja sihahti mulle:
- Muista jos sä inahdatkaan…
- Joo joo, mut voittekste jättää mut rauhaan, mä sanoin silloin, katsoin Saraa ja tämä kuunteli hiljaisena
- Haluutsä saada turpiis, Erja kysyi multa jäätävästi, no en mä vastasin.
- No nii, oo sit hiljaa, Erja sanoi ja tönäisi mut kovakouraisesti tieltään.
- Jengin muut jäsenet – jäsenet – huuteli viel mennessäänkin pilkkahuutoja ja nauro ilkeesti, ääneni hiljeni kuiskaukseksi, kertoessani oli pala koko ajan kurkussa ja jouduin räpyttelemään silmiäni koska itketti. Mutta samaan aikaan tuntui todella helpottavalta kertoa sitä monien vuosien tuskaa, Ystävälle. Saralle.
- Mä pyyhin silmiäni harmistuneena, palasin takaisin stooriin.
- Mä ajattelin että mähän en itke, et jonain päivänä mä vielä näytän niille…
- Mä toivoin, et ne jättäis mut rauhaan, et haluaisin ystäviä, mutta kuitenkaan kukaan ei halunnu olla mun ystävä.
- Sitä mä ajattelin vielä, et miten Erja ja muut voi olla niin säälittävii ja lapsellisii.
- Mä en tienny et joku tyyppi oli huolissaan musta ja siitä mitä Erjan jengi teki mulle. Yhtenä päivänä mä sitten sain salaperäisen kirjeen.
Mä kaivoin laatikosta kirjeen, jota olin säilyttänyt kouluajoista asti ja näytin sitä Saralle. Sara luki mitä siihen oli kirjoitettu:
”Moi! Mä oon huolissani susta. Tiedän ja näen että sua kiusataan ja mä haluan auttaa sua. Mä haluun olla sun ystävä. T. Tuu aamulla sen Siwan eteen ennen koulua.”
- Mä ajattelin kirjeen olevan pilaa, mutta silti toivo läikähti mun sydämessä silloin, kerroin.
Sara näytti hyvin mietteliäältä.
- En kuitenkaan koskaan saanut selville kirjeen kirjoittajaa…
Ääneni särähti ja kuiskauskin vaimeni lopulta hiljaisuudeksi.
Sara ei sanonut taaskaan mitään. Hän kuitenkin katsoi suoraan minuun silmät täynnä myötätuntoa ja välittämistä.
-
Myöhemmin muistin kaiken mielessäni, kuin elokuvan. Muistot leijuivat suoraan silmieni edessä. Näin ne todella tarkasti.
Sen katseen, sen tunteen, kaiken.
Ja tunsin sen epätoivoisen, repivän tuskan.
Myöhemmin. Nyt. Nyt kun kerron tätä kaikkea.
Ja nyt; olen yksin tunteideni kanssa.
Mutta kelaan mieltäni takaisin, kuin filminauhaa. Siihen päivään ja siihen hetkeen, siihen tunteeseen. Muistan kaiken, kaikki yksityiskohdatkin. Sen huoneen, sen katseen.
Ja nyt sydämeni liekehtii ikävästä. Ojennan käteni kohti puhelinta, mutta sitten vedänkin sen takaisin. Ei. En minä voisi…
Rikkoisin hyvän ystävyyden…
Sara, voi Sara…
-
Nuorten kodissa päivät ja viikot kuluivat. Minä ja Sara tutustuimme ja ystävystyimme. Ja aikanaan, lyhyen ajan sisään pääsin pois pk:sta (vaikka se tuntuikin välillä pitkältä ajalta). Mun menohaluja hillitsi Saran ja mun ystävyys, yhteinen tekeminen ja musiikki ja piirtäminen. Välillä kinasteluja ja riitojakin syntyi, mutta ne sovittiin.
Saralla oli hirveä ikävä ja kaipaus perhettään kohtaan, vaikka hänen tätinsä kävikin usein vierailulla.
Näin kului pari kuukautta. Me oltiin aina yhdessä ja meillä oli tai on… vahva side.
Ja vuoden päästä olimmekin jo täyttämässä 18 vuotta. Olisimme vihdoin täysi-ikäisiä.
Sitten pääsimme muuttamaan omillemme. Pidämme kuitenkin yhä yhteyttä ja olemme sydänystäviä…
vaikka…
En uskalla myöntää edes itselleni… tunteeni ovat niin sekavia…
Entä jos… ei, en voisi rikkoa tätä…
Mitä minä teen? En kestä!
Olen siis nyt 21-vuotias ja vanhat haavat kytevät uudelleen. Ei, siis suola kirvelee ja haavat liekehtivät… Sinun katseesi… Oh my gosh… I'm Grazy for you…
Viime vuonna huomasin, etten välitä jätkistä yhtään… Ne on niin lapsellisia, oikeastaan, en ole koskaan…
Olen nyt bilettänytkin taas, mutta se ei tunnukaan enää samanlaiselta. Ei niin hurjalta ja villiltä enää. Ehkä, kun nyt voin bailata täysin laillisesti, koska olen täysi-ikäinen ja aikuinen. Otan kaiken nyt liian maltillisesti, mutta minulla ei ole enää anoreksiaa. Käyn nykyään kuntosalilla ja syön terveellisesti.
Sara käy myös samalla kuntosalilla mun kanssa. Hän näyttää niin hiton hyvältä…
Tässä vähitellen olen alkanut ymmärtää tunteeni Saraa kohtaan. Hellyyden tunteeni ovat vaihtuneet niin polttaviksi unikuviksi, eroottisiksi fantasioiksi.
Onko tämä nuorelle naiselle normaalia? Miksi tunnen näin?
Miksi olen aina piirtänyt sexyjä naisia?
Voi Sara, Sara, sinä saat minut niin sekaisin. Sydämeni lyö lujaa joka hetki. Olen täysillä ihastunut. En voi syödä, en voi nukkua ja sydämeni vuotaa verta. Sinä annoit minulle toivon ja onnen, mutta nyt tunteeni viiltävät minua. Joka hetki kun suljen silmäni, näen sinun kasvosi ja sen tietyn katseen…
Mutta mitä tapahtuisi, jos kertoisin sinulle…
Kertoisin mitä todella tunnen…
Mitä sinä tekisit? Hylkäisitkö, nauraisitko, lähtisitkö karkuun? Menettäisinkö sinut ikuisiksi ajoiksi?
Sara!!???!!
I LOVE YOU SO MUCH, MY BEIBE!
Äkkiä puhelimeni piippasi, keskeyttäen mietteeni ja katsoin sitä. Käteni vapisivat tunteiden
kuohusta. 1 viesti saapunut. Avasin sen vaivalloisesti. Se oli Saralta.
”Moi. Lähtisitsä tänään mun kanssa lenkille? Voitais kiertää se Aholan reitti. I miss you. Muuten yhel Aleksilla on perjantaibileet, lähetsä messiin, mut kutsuttiin ja mä voin ottaa yhen frendin mukaan. Onkin ollut tosi tylsää töissä. Myyjän duunissa kun näkee ainoastaan erilaisia tyyppejä, jotka on happamia ja perinteistä liukuhihnaduunia… t. Sara”
Mun täytyi rauhoittua hetki, ennen kuin aloin kirjoittaa vastausta. Nykyään jokainen Saran tavallinen viesti sai mut hyppimään tunnemyrskyssäni seinille.
Kymmenen minuuttia kului – ja käteni tärisivät edelleen pahasti. Voi, miksi Saran piti olla tuollainen, ihan varmasti hänkin tunsi tämän saman tunteen – kemian, että me ollaan alusta asti kuuluttu yhteen…
Entä, jos sittenkin laittaisi… ei, en voisi, ei tällaisia pitäisi viestillä laittaa, vaan kasvotusten…
Voi helvetti, minkä sopan olen itselleni aikaansaanut…
Katsahdin samalla pöydällä olevaa, viimeistelyä vaille valmista sarjista, joka kertoi Saran ja mun kohtaamisesta ja ystävyydestä. Sarjis oli neljäs paranneltu versio, joka kuvasi meidän elämää. Muistan sen meidän ensimmäisen päivän niin kirkkaasti, jolloin tämän sarjiksen idea versoi päässäni pienestä siemenestä ja taimen alusta isoksi vehreäksi ja monioksistoiseksi puuksi. Kehtaisinko ikinä näyttää tämän version Saralle? Vihjasinhan liiankin näkyvästi omiin tunteisiini…
Sitten muistin äkkiä Saran viestin ja pakotin käteni rauhoittumaan, mutta sydämeni ei siihen pystynyt. Näppäilin vaivalloisesti kirjain kerrallaan viestiä.
”Moikka. Voin lähteäkin sinne lenkille. Se Aholan reitti kuulostaa hyvältä. Mä pääsin duunista tänään aikaisemmin (olen osa-aikaduunissa postinjakajana). Joo, Aleksilla on hyviä bileitä, osaa järjestää. Olen ollut joskus parissa sen bileissä. Mennään vaan. I miss you too, so much, yksin on ollutkin nämä viime päivät tylsyyttä kerrakseen… H. ”
Meni kaksi pitkää tuntia ennen kuin Sara vastasi viestiini. Vaikka tiesinkin Sara olevan vielä duunissa, ehdin siinä ajassa hajottaa hermostuksissani kaksi lasia ja yhden lautasen. Jotain tehdäkseni oli tiskattava ja astiat vain lipesivät saippuaisista ja vapisevista käsistäni kolahtaen äänekkäästi tiskialtaan reunoja vasten ja lattialle.
Ja kun puhelin vihdoin piippasi uudelleen, se toinen lasi putosi käsistäni ja särkyi. Onneksi minulla on niitä melko monet, tosin tätä menoa ei kohta yhtään.
”Moi. Pääsin just duunista. Nähdäänkö siinä samassa risteykses, niin kun viimekskin. Tunnin päästä. Laitathan sä sen mustan treenipaidan, missä on ne neonoranssit raidat ellei se oo pyykis. Mä tykkään niin siit. Sä näytät tosi hyvältä se sun päällä. Mä laitan sen maastonvihreen, josta sä tykkäät. Jes, ootan niin meidän kahdenkeskistä aikaa. Mä en tykkää yhtään siitä kun muutamii päivii työn takia aina välissä, aika kuluu niin hitaasti, kun joutuu olee pidempää erossa, eikä jaksais oottaa, on niin tylsää...”
Sitä mukaa kun luin viestiä sydämeni alkoi lyödä taas kiivaammin ja kädet hikosivat. Laskin puhelimen takaisin pöydälle tärisevistä käsistäni ja jalkani horjuivat, joten oli pakko istua.
Kun sain oloni tasaantumaan, nousin ja menin vaatekaapille. ”Jes”, ajattelin, kun näin sen mustan neonoranssiraitaisen paidan riippumassa henkarissa. Se ei ollutkaan pyykkikorissa.
Mietin pukiessani vaatteita, että miten olisin lenkillä ja mitä Sara ajattelisi, jos… ei… en voisi… mutta nämä Saran viestit… mutta pilaisinko hyvän ystävyytemme… äh, sehän oli jo pilalla, minähän olin rakastunut. Ja olin hermoraunio. Ja pölvästi aasi! Nyt selkärankaa hyvä nainen! Mutta en kestäisi enää tätä jatkuvaa stressiä ja jännitystä ja ahdistavaa, epätietoista olotilaa. Jotain oli pakko tapahtua ja tehdä! Ja pian.
Kun pääsin siihen risteykseen, mistä Aholan reitti lähtee, näin Saran tulevan samaan aikaan vastaan.
Nähdessään minut, hän heilautti iloisesti kättään ja hymyili niin, että sydämeni heitti voltin, kun hän katsoi minuun. Tuntui kuin olisin ollut vuoristoradan vaunussa kokemassa hurjan pudotuksen.
- Ei ollut paita pyykissä, totesi Sara katsoessaan minua ihailevasti.
- Ei ollut, pakottauduin nauramaan. Tämä ei mennyt hyvin, olin ääliö, mitä oikein ajattelin? Miksei Sara voinut olla vaikka Santeri, miksi juuri naienn? Miksi minä…
- Hei mitä nyt? Sara huomasi vaivaantuneen ilmeeni ja kuiskasi nimeni hellästi ja sanoi:
- Tule, mennään tonne metsään, tolle kivelle ja jutellaan. Enkä minä sinua syö tai pure, Sara kiusoitteli, mutta katsoi minua tutkivasti.
Sara tarttui minua hellästi kädestä ja johdatti minut suurelle ja ihanalle sammaleiselle kivelle. Siellä Sara kääntyi minuun päin ja katsoi minua suoraan silmiin. Näin, että häntäkin jännitti, mutta hän jatkoi silti.
- Henna, mun on kerrottava eräs asia ja pelkään menettäväni sinut, mutta minä olen ihastunut sinuun, mutta ymmärrän kyllä, jollet halua minua, koska olet myös nainen, eikä tämä ole muiden mielestä sopivaa, koska… tiedät kyllä…
Minä kuuntelin ja katselin Saraa sanattomana ja tunteet leimahtelivat ja roihusivat sisälläni. Olin kuin lumottu.
Metsä muuttui. Kaikki muuttui. Unelma muuttui todeksi, mutta ei tullut kuitenkaan arkiseksi. Nyt vasta kaikessa oli hohdetta, satua. Keijut olivat heittäneet taikapölyä ilmaan ja kaikki kirkastui. Ja aurinko alkoi loistaa samalla hetkellä saaden eri vihreän sävyt kimmeltämään.
Katsoin Saraa kiihkeästi, elämän kipinän tuikkiessa silmissäni ja kerroin lyhyesti kaiken; oman ihastumiseni, pelkoni ja tuskani, repivän kaipauksen ja epätietoisuuden, joka oli hermoja raastavaa.
Sara huokaisi helpottuneena ja kietoi kätensä ympärilleni ja halasi minua pitkään. Minä vastasin samalla tavalla.
Suudelmamme olivat intohimoisen kiihkeitä ja kaikki tuntui niin hyvältä. Epätoivoinen unelmani oli toteutunut ja toteutumassa viimeinkin. Olin onnellinen. Se oli todella taianomainen hetki. Kaiken ihanan alku, polku tuntemattomaan metsään, seikkailuihin. Ja se taianomaisuus ja rakastuminen ei ole väistynyt nytkään mihinkään.
Muisto tulisi aina olemaan kristallinkirkas ja Yhdessä, olisi avain selviytymiseen. Se auttaisi kantamaan myrskyisten aikojen läpi.
Lähdimme nauraen juoksemaan pitkin Aholan metsätietä. Kisailimme hippaakin ja lenkki sujui niin kuin meiltä tanssikin. Liidimme pitkin tietä endorfiinin virratessa veremme sykkeessä. Sydän hakkasi täysillä. Kova kunto ja rakastuminen – hurja vuoristorata – riehuvat tunteet ja vahvuus. Tämän kaiken myös tulin aina muistamaan ja se auttoi minua jatkamaan valitsemallani tiellä. Myös Saraa.
Olimme onnellisia, mutta tämän hetken onni ei kestänyt kauaa.
Kun avasin viikon päästä Facebookin, koin taas elämäni järkytyksen. Meidät oli joku nähnyt metsässä ja levitti juoruja. Kiusaaminen alkoi uudelleen, tällä kertaa somessa. Ja tilanne meni koko ajan pahemmaksi. Meille alkoi sadella vihapostia ja uhkauksia sekä ilkeämielistä tuomitsemista.
Erityisesti tuomion sanoja julistivat uskonnolliset ja ahdasmieliset ihmiset. Eletään vuotta 2022, mutta jotkut ajattelevat yhä samoin kuin esim 2004 vuonna. Vielä silloin ei lesboudesta puhuttu ja se oli tabu ja häpeällinen asia, syntiä, josta tuomittiin ankarasti. Vasta 2014-2016 vuosien aikana alettiin puhua ja tiedostaa ”sateenkaari-ihmiset” ja marssit asian puolesta alkoivat.
Meidän ystävyys ja suhde oli todellisessa koetuksessa.
Kaikki yrittivät rikkoa meitä henkisesti, mutta me emme luovuttaneet. Kaikki tämä oikeastaan vahvisti syvää henkistä yhteyttä ja sidettä meidän naisten välillä.
Aleksin Bileet
Aleksin himassa oli jo kova meno päällä, kun Aleksi avasi oven ja me kimmat odotimme kuistilla.
Aleksi asuu omakotitalossa metsän keskellä, joten hän ei häiritse naapureita musiikilla.
- Tervetuloa, tulkaa sisälle ja istukaa missä haluatte, mistä löytyy vapaata tilaa. Juomatarjoilu on tuolla pöydällä, Aleksi sanoi osoittaen olohuoneen nurkkasivua. - Ja musiikkia saa toivoa. Oon tehnyt alustavan listan; räppiä, funkia ja rockbiisejä.
Aleksi hymyili ja oli silminnähden hyvällä tuulella.
Aleksi oli laittanut valaistuksenkin bileitä varten ja eriväriset valot välkehtivät huoneiden seinillä.
Tunnelma oli mahtava ja tällä hetkellä soi räppi. Porukka bailasi jo lujaa sitä tosi menevää biittiä.
Saralla ja minulla lähti ilta upeasti käyntiin ja olimme koko ajan tanssilattialla. Moni jätkä yritti iskeä meitä, mutta me vaan naurettiin villisti ja pidimme yhtä. Oli ihan älyttömän hauskaa.
Äkkiä tunsin mielessäni, että viis kiusaajista ja viis kaikesta vaikeasta sekä surullisesta. Tunsin vapauttavaa fiilistä, onnea. Olimme viimeinkin villejä ja vapaita elämään itsenäistä, sitä unelmien elämää. Juuri tätä ja tästä me olimme silloin 17 vuotiaina vain haaveilleet.
Kaikesta rankasta huolimatta elämä jatkuu ja kantaa. Kaikessa on toivo, toivo paremmasta huomisesta ja tulevasta.
Ja mikä tärkeintä; on tämä hetki, nykyhetki, elämä tässä ja nyt. Ei ole enää eilen, eikä ole vielä tuntematon huominen.
Illan aikana alkoi kuitenkin käydä selväksi eräs asia. Aleksi oli niin lähellä. Muistui mieleen teiniaikojen katseet tunneilla ja luokissa, välitunneilla.
Aleksi oli ollut samassa koulussa kanssani teininä, rinnakkaisluokalla.
Aleksin läheisyys oli käsinkosketeltava ja tunnelma oli muuttunut sähköiseksi.
Aleksin ja minun tämänhetkinen kohtaaminen oli ollut iloinen ja lämmin.
Sara oli uusi tekijä koko kuviossa, mutta juuri Saran ansiosta olin päässyt tänne koko Aleksin bileisiin. Miten elämä voikin olla niin nurinkurinen välillä?
Aleksi tanssi lähelläni ja pystyin haistamaan sen kiihkeän miehisen tuoksun – partavettä ja deodoranttia. Mitä tämä on? Parahdin mielessäni. Sara?! Luulin, että tunnen vetoa vain naisiin, mutta Aleksi… Miten ihmeessä tämä näin alkoikin mennä?
Aleksin ja minun katseet alkoivat kohdata jo useammankin kerran. Olin täysin hämmentynyt. Joka kerta sydämeni alkoi hakata rajusti. Onneksi pimeässä ja discovaloissa ei nähnyt punastumista.
Juuri kun luulin selvinneeni. Kun Aleksi käänsi katseensa pois minusta, minä tunsin käden hipaisevan käsivarttani ja sävähdin rajusti. Kosketus poltti kuin tulikuuma rauta ja minun tuli kuuma ja kylmä ja väreilevät aallot pyyhkivät selkääni.
Katsoin vierelleni, että kuka sen oli saanut aikaan. Samantien toivoin etten olisikaan ottanut siitä selvää. Tunsin suunnatonta halua vajota maan alle ja kadota paikalta.
Aleksi hymyili minulle valloittavasti. Vilkaisin vierelleni, että oliko Sara huomannut mitään. Kauhistuin kuitenkin, kun näin ettei Sara ollutkaan siinä.
- Sara lähti vessaan ja ulos viilentymään, sanoi Aleksi kuin arvaten ajatukseni. ”Ehei, minun ajatuksiani ei kukaan lue, eikä edes niistä ota kukaan selkoa, kaikista vähiten minä itse edes. Niin sekaisin ne ovat.
- Kuule, Henna, voitasko me jutella jossain ihan kahdestaan? Mentäis vaikka yläkertaan parvekkeelle? Ehdotti Aleksi sitten.
- Voi ei, ajattelin pakokauhuisena. - Mitä minä teen? Ei, ei voi, tämä ei ole totta, tämän täytyy olla unta…
Nipistin itseäni salaa ja tunsin ihon kynsien välissä ja nipistys kirpaisi. ”Eikä, tämä on totuus ja painajainen, joka onkin totta...”
Aleksi johdatti minut yläkertaan ja avasi parvekkeen oven. Sydämeni jyskytyksen tunsin kehossani ja käteni hikosivat jännityksestä. Luojan kiitos, parvekkeella oli pari tuolia ja istuin.
Kiinnitin huomion Aleksiin hänenkin istuessaan. Aleksin vaaleat hiukset hohtivat auringossa ja hänen vaatetuksensa oli rento, punamusta huppari ja harmaat reisitaskuhousut.
Itselläni oli yllä musta pitsimekko. Hiukseni olivat edelleen tummat. Olin kihartanut ne näihin bileisiin. Tiesin olevani kaunis ja tyylikäs, mutta tunteet riehuivat sisälläni. Sara – Aleksi – Sara. Miten olin luullut ettei pojat kiinnostaisi? Ehkä en ollut aiemmin vain tavannut kuin ääliöitä. Muistin muutaman vuoden takaisia bileitä Aleksilla ja juttuja mitä silloin oli tapahtunut…
Palasin ajatuksistani nykyhetkeen, kun tunsin Aleksin katsovan minua. Heitin mielessäni Toivon Ankkurin veteen ja kohotin katseeni. Kohtasin Aleksin lämpimän ruskeat silmät. Aleksi hymyili minulle.
- Hei, Henna, älä jännitä, ei sun minua tarvitse arastella… Aleksi aloitti.
- Eikä, hän huomasi sittenkin, minä ajattelin.
- Muistatko yhtään kouluaikoja tai haluatko muistaa? Aleksi kysyi jatkaen, - Sä olet varmaan – tämä tulee nyt tosi puun takaa, - mutta olet varmaan miettinyt sitä viestiä, jonka kirjoitin paperilapulle kouluaikoina…
Näytin varmaankin hölmistyneeltä ja Aleksi kiirehti kertomaan lisää.
- Muistatko tämän viestin, jossa luki muistaakseni, että: oon huolissani susta, että sua kiusataan, tiedän sen ja etttä haluan auttaa ja haluan olla sun ystävä…
- Mutta Henna, sä et koskaan tullut sen Siwan eteen seuraavana aamuna… Se oli sokkoa, ymmärrän, olis pitäny kirjoittaa siihen mun nimi, Henna – mä odotin sua… ja toivoin…
- Täh? Nyt olin erittäin hämilläni.
- Aleksi, se olit siis just sinä...
- Anteeksi, en tullut, koska epäilin viestin olleen vain huijausta…
- Miksi just nyt kerrot tän? Olisit voinut jo viime bileissä…
- Henna, Aleksi kuiskasi nimeni syvällä ja pehmeällä äänellään, joka sai nyt näissä bileissä kuumat väreet aaltoilemaan pitkin selkääni
- Henna, en saanut tilaisuutta siihen, joka olisi ollut sopiva.
- Aleksi… sanat juuttuivat kurkkuuni, - minä, anteeksi, etten tullut, anteeksi, minä – en voi tätä nytkään, minä – ja -
- Koska minä tiedän, sinä ja Sara…
- Tyttörakkaudessa ei ole mitään väärää, mutta, Henna, olet upea nuori nainen. Kiusaajat olivat väärässä, älä välitä enää mitä on tapahtunut.
Aleksi nousi ja astui eteeni, ojentaen kätensä ja koskettaen minua hellästi, hyväillen hiuksiani ja poskeani ja olkapäätäni, ja yhtäkkiä huomasin olevani Aleksin sylissä hänen halatessaan minua.
Ajatukseni sinkoilivat; Aleksi oli ollut sen salaperäisen viestin lähettäjä, juuri Aleksi. Aleksi tiesi miltä minusta oli tuntunut, hän oli oikeasti halunnut auttaa. Ja me, nyt. Juuri tällä hetkellä.
Aloin tuntea rauhaa ja kiersin käteni Aleksin hartioille. Pidin Aleksia sylissäni itsekin.
Haistoin hänen ihanan, kiihottavan tuoksunsa. Miehisen tuoksun ja partaveden.
Halusinko sittenkään Saran?
Ei Aleksi näin tekisi ellei hän välittäisi.
” Niin hyvä olla tässä, tuntuu niin hiton hyvältä”… Henna ajatteli. Hetken hurmio valtasi meidät molemmat.
Syleilimme ja hyväilimme toisiamme. Musiikki kuului yläkertaan asti ja tulen muistamaan tämän biitin ja tämän hetken ikuisesti.
Aleksin syli oli niin turvallinen, lohduttava, rauhoittava ja olisin voinut olla siinä ikuisesti.
Aleksi välitti siitä mitä minulle kuului. Hän halusi pitää minusta huolta. Halusin antaa hänelle myös sitä kaikkea itsestäni.
Aleksi hyväili ja hiveli selkääni ja niskaani, pyyhkäisi hiuksiani.
- Tuletko nyt Siwan eteen, kun tiedät, että se olen minä, joka pyytää? Vai ennemmin siihen vakibaarin, Ukkometson eteen? Kysyi Aleksi puoliks kiusoitellen ja leikkisästi.
- Joo, en mä silloin koulussa tajunnu, että oli ihmisiä, jotka välittää, totesin vakavissani.
Hymyilin kuitenkin Aleksille.
Ohikiitävä hetki…
Aleksi kumartui ja suuteli pehmeästi huuliani. Vastasin siihen. Vatsassani lenteli perhosia. Tuntui kuin olisi ollut hurjalla vuoristoradalla, lentämässä alas ja alas, voltteja, spiraaleja…
Sitten Aleksi sanoi, että täytyy lähteä muiden joukkoon takaisin alas.
- Nyt tiedät, että se olin minä, jolta sait silloin sen viestin, Aleksi sanoi.
- Joo, kiitos tosi paljon, että kerroit. Arvostan todella. Aleksi, sä olet ihana, sanoin ja annoin vielä suukon hänelle poskelle.
Aleksi sipaisi vielä hiuksiani niin hellästi ja astuimme parvekkeelta sisälle.
Musiikki oli vaihtunut rankempaan suuntaan.
Näimme tanssilattialla paljon puolituttuja ja tuttuja. Aleksin paras kaveri Mikakin oli paikalla.
Näin Saran ja menin hänen luokseen.
- Ai moi! Mihin sä oikeen katosit? Arvaa mitä? Sara sanoi odottamatta vastausta kysymykseensä ja alkoi selittämään innoissaan.
- Täällä oli livemusiikkiakin. Yks Sami kävi soittamassa sähkökitaraa ja oli just hyvä meno…
Saran selitys, joka oli pitkä, muuttui lopulta korvissani puuroksi. Sen sijaan katsoin ystäväni silmiä, jotka hehkuivat ja kimalsivat hämärässä valaistuksessa. ”Sami”… ymmärsin nähdessäni ystäväni noin innoissaan kaikesta, että Sara taisi olla ihastunut.
Miten me, kaksi nuorta naista, jotka luulivat ettei jätkät kiinnosta, voimme ollakin yhtäkkiä tässä tilanteessa. Entä me? Entä Aleksi?
Bailut olivat liian äkkiä ohi, kellon tullessa aamuun. Sami tuli lopuksi soittamaan uudelleen ja ymmärsin miksi Sara oli hehkuttanut asiaa niin kovasti. Sami on syötävän hyvännäköinen hevari, jolla on tummanruskeat pitkät hiukset ja rocktyylinen vaatetus ja niittiasusteita.
Alkuviikko kului hujauksessa töiden merkeissä.
Ehdimme Saran kanssa nähdä vasta sunnuntaina. Olin Saran luona ja istuin sohvalle pyöritellen kahvimukia, josta olin juonut puolet kahvista, hajamielisenä käsissäni.
- Mikä sulla on? Sara kysyi multa ihmetellen mun silminnähtävää ahdistusta.
Aikani kakisteltuani lopulta kerroin mieltä painaneet asiani. Pelkäsin Saran reaktiota, mutta hämmennykseni oli suunnaton kun Sara purskahtikin hihittelevään nauruun ja lähes kieriskeli naurusta vieressäni sohvalla.
- Joo, kyl mä olen ihastunut Samiin, joka sekin on yks Aleksin parhaista kavereista, muta tämä kaikki ei muuta meidän välillä tapahtunutta ainakaan minun puolestani. Vai haluatko sä pelkästään jätkäkaverin? Otetaan kumpikin molemmat. Ota sä se Aleksi ja mä otan Samin…
Sara kertoo kaiken myös minulle. Hänelle oli käynyt lähes sama kuin minulla Aleksin kanssa.
- Jännä juttu, että se Aleksi oli kuitenkin just se viestin kirjoittaja. Ihanaa, et toi selvis vihdoinkin ja kyl mä näen, että Aleksi välittää susta tosissaan.
Sara jatkoi: - Ja mä otan sut ja sä otat mut. Ehkä tulevaisuudessa tyttö- tai poikarakkauteen osattais suhtautua paremmin…
- Mä löysin homouden historiasta tehdyn artikkelin. Ootas, mä etin sen tältä koneelta. Sara avasi sylissään olevan kannettavan tietokoneen ja näpsäytti auki kyseisen sivun.
- Tässä – Lue.
”Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien historiaa”
”On vuosi 1969.
New Yorkin Queensissa sijaitsi eräs puisto. Siellä, yön pimeydessä, se tarjosi suojan homomiesten tapaamispaikaksi.
Homoseksuaalisuus oli tuolloin rikos kaikkialla Yhdysvalloissa, paitsi Illinoisin osavaltiossa. Suomessa se oli myös rikos.
Sellainen laki oli voimassa seitsemässä osavaltiossa, jossa homoudesta voitiin kastroida tai se oli peruste mielisairaalaan joutumiselle jopa loppuelämäksi.
Homoseksuaalit eivät myös saaneet tehdä töitä armeijalle tai hallitukselle, eivätkä he voineet saada tarvittavia lupia toimiakseen lääkäreinä tai asianajajina.
Puisto oli kuitenkin ahkerassa käytössä ja miehet tapasivat toisiaan puiden varjoissa. Tämä ei kuitenkaan sopinut alueen asukkaille. He muodostivat partioita, jotka jäljittivät näitä miehiä verikoirien tavoin. Kun he löysivät jonkun, he sokaisivat kirkkaalla taskulampulla, uhkailivat väkivallalla ja käskivät painumaan kotiinsa.
Toiminta puistossa ei kuitenkaan loppunut, joten asukkaat hakivat sahat ja kirveet ja hakkasivat pois kaikki puiston puut.
Vihan ilmapiiri leimasi tätä aikaa. Seksuaalivähemmistöjen kokema väkivalta oli melko yleistä ja toisinaan se johti jopa kuolemaan.
1960 – luvulla ei virallisesti ollut olemassa homoklubeja ja alkoholin myyminen homoseksuaaleille oli laitonta. Mafia pyöritti kuitenkin juottoloita, joissa he saivat olla rauhassa.
Tällaisia baareja oli Stonewall, johon transihmiset ja drag queenit kokoontuivat.
Poliisit ratsasivat baareja, koska he halusivat kitkeä järjestäytynyttä rikollisuutta ja prostituutiota.
Ratsiat olivat kiihtyneet vuodesta 1964 ja kesäkuussa 1969 poliisit olivat käyneet jo viidessä homobaarissa. He olivat pidättäneet sata miestä viikossa homoseksuaalisuuden takia pahimmillaan. Tästä saivat alkunsa Stonewallin mielenosoitukset.
Näitä baareihin suuntautuneita ratsioita suunnitteli ja johti New Yorkin poliisin apulaiskomisario Seymour Pine. Hän rynni joukkoineen Stonewalliin varhain lauantai-aamuna 28 kesäkuuta 1969. Ratsioita oli jo tehty useita, mutta tällä kertaa asiat eivät menneetkään niin kuin ennen.
Poliisit käskivät noin kahtasataa asiakasta riviin ja näyttämään henkilötodistustaan, mutta osa kieltäytyi eivätkä antaneet tehdä ruumiintarkastusta.
Ihmiset, jotka oli heitetty ulos, eivät lähteneet koteihinsa vaan jäivät kadulle protestoimaan ystäviensä puolesta. Mielenosoittajat buuasivat ja huusivat poliiseille.
Guardian-lehti kertoi, että yksi ihminen syöksi vihaisen ja turhautuneen joukon lopulliseen kaaokseen.
Tuntemattomaksi jäänyt nainen ajautui tappeluun poliisien kanssa ja häntä yritettiin työntää poliisiautoon. Nainen kuitenkin vastusti pidätystä ja onnistui pakenemaan.
Tämä vaikutti väkijoukkoon räjähdysmäisesti.
Ihmiset alkoivat heitellä poliisia millä tahansa mitä saivat käsiinsä, kertoo silloin 21-vuotias transnainen Tommy Lanigan-Schmidt yön tapahtumista Guardianille.
Hän jatkaa, että:
- Ainoa paikka, Stonewall, mihin voimme mennä, oli loukattavana poliisien toimesta, jotka olivat vihamielisiä meitä kohtaan ihmisinä. Emme edes miettineet vaan taistelimme kotimme takaisin saamiseksi
Poliisit joutuivat telkeämään itsensä Stonewalliin ja eivät olleet varautuneet vastarintaan vaan he jäivät alakynteen mellakoivan joukon edessä. Lopulta he suihkuttivat paloletkuilla vettä väkijoukkoon.
Guardianin mukaan Pine tunnusti ennen kuolemaansa, ettei ollut koskaan niin peloissaan kuin oli Stonewallin mielenosoituksessa.
Seksuaalivähemmistöt saivat uudenlaista päättäväisyyttä, josta kertoi tämä apulaiskomisarion kauhu. Kapina synnytti vastarintaliikkeen.
Juhlat olivat fyysisen puolustautumisen ohella tärkeä tasa-arvoa edistävä keino.
Seksuaalivähemmistöt tulivat nyt esiin omasta tahdostaan piileskeltyään vuosia puistojen varjoissa ja siedettyään loputtomia poliisiratsioita. Julkinen yhdessäolo oli vapautta.
Yhdysvalloissa tasan vuosi Stonewallin tapahtumien jälkeen järjestettiin ensimmäiset Pride-kulkueet, joissa ihmisiä kannustettiin olemaan oma itsensä.
Silloin asia oli täysin vallankumouksellinen, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset voisivat marssia New Yorkin läpi ja että he voisivat julistaa rakkauttaan ja olla ylpeitä olemassaolostaan.
Pridekulkueeseen, joka järjestettiin Stonewallin tapahtumien muistoksi osallistui noin 5000 ihmistä. Advocate kirjoittaa kuinka lukumäärä kasvoi tuhansiin, kun ihmiset liittyivät spontaanisti kulkueeseen osoittaakseen yhteisölle tukensa. Vuonna 2018 New Yorkin Prideen osallistui arviolta 2 miljoonaa ihmistä.
Pride on vuosien saatossa muuttunut myös kaupallisempaan suuntaan. Someprofiili voidaan vaihtaa sateenkaaren väreihin tai laittaa salkoon Pride-lippu.
2019 vuonna Stonewallin mellakoista on aikaa tasan 50 vuotta. Lähes kaikkialla maailmassa
näiden 50 vuoden aikana seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat parantuneet. Jopa Aasiassa, joka on konservatiivinen, Taiwan salli hiljattain avioliiton samaa sukupuolta olevien välillä.
On kuitenkin vielä matkaa tasa-arvoiseen elämään ja asenneilmapiiriin, eikä esimerkkejä tarvitse etsiä kaukaa.Vielä 2019 vuonna kristillisdemokraattien Päivi Räsänen kutsui seksuaalivähemmistöjä synniksi ja häpeäksi. Lontoossa pahoinpideltiin naispari toukokuussa, kun he kieltäytyivät suutelemasta miesten iloksi.
Tilastot kertovat myös, että matka jatkuu. Poliisin julkaisema raportti kertoo, että yli 5 prosenttia Suomessa tapahtuvista viharikoksista liittyy seksuaaliseen suuntautumiseen, sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun.
Siksi kesällä 2019 vuonna myös marssittiin.”
Pari kuukautta myöhemmin
Minä seurustelen Aleksin kanssa ja Sara Samin kanssa. Kukaan ei enää kiusaa meitä. Me olemme hyvässä seurassa ja olemme ”In”. Meillä tytöillä on kuitenkin ”salaisuus”, jonka jätkät tietää ja hyväksyy. Tulevassa maailmanajassa toivottavasti voidaan olla myös julkisesti ”bi”, ja niin kuin ottaa molemmat, lesbouden sekä jätkiin ihastumisen, mikä on kuitenkin luonnollista tyttöjen ja poikien kesken. Kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen on luonnollista. Ja yksi perusasioista, mutta me Saran kanssa ollaan jotain ainutlaatuista… hienoa… herkkää, intohimoa, tunteellista…
Joskus joutuu luopumaan saavuttaakseen unelmansa. Me saimme paljon. Kestimme vaikeudet ja olemme nyt kaikki neljä onnellisia yhdessä.
Saran ja minun välinen rakkaus on kaunista, hellyyttä ja intohimoa, tyttöjen iltoja ja periksiantamatonta seikkailua, toisiimme tutustumista yhä uudelleen ja uudelleen jokainen päivä.
Pidämme elämämme loppuun asti keskenämme syvemmän yhteyden. Meidän suhteemme on kestänyt vastustuksesta huolimatta ja jopa siksi vahvistanutkin sitä.
Me olemme muistaneet kaikki ihanat hetkemme ja kun jotkut ovat vastustaneet, meidän suhteemme on vain lujittunut.
Me olemme uskaltaneet. Me olemme olleet esimerkkinä monille muille ”kaapissa” eläville pareille. Me olemme saaneet paljon uusia ystäviä ja julkisuutta.
Meitä parjanneet ja kiusanneet ihmiset ovat epäonnistuneet elämässään ja ovat saamassa ansionsa mukaan.
Me olemme näyttäneet ja todistaneet, että meitä tai ketään ei saa kiusata. Me olemme näyttäneet kiusaajillemme närhen munat, todellakin.
Hah! Siitäs saatte ja saitte!
Vaikeudet ja paha mieli ovat kääntyneet voitoksi ja voimavaraksi.
Uuden alku on alkanut onnellisissa merkeissä.
Jopa kirkkokin on alkanut ymmärtää.
19.6.2019 Yle
”Arkkipiispa Luoma vastaa Pride-kohuun: ”Kirkon sanoma kuuluu kaikille”
Arkkipiispan mukaan kirkon osallistuminen Helsinki Pride-tapahtumaan ei ole kannanotto avioliittolakiin.
Kirkon osallistuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Helsinki Pride-tapahtumaan on herättänyt voimakkaita tunteita ja kohun myötäihmiset ovat eronneet kirkosta.
Entinen sisäministeri ja kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen julkaisi avoimen kirjeen, jossa hän esittää huolensa kirkon päätöksestä:
”Pride-tapahtuman aatteellisena tavoitteena on ylpeys sellaisista suhteista, joita raamatussa johdonmukaisesti kuvataan Jumalan tahdon vastaisiksi. Homoseksuaaliset suhteet samoin kuin muutkin avioliiton ulkopuoliset suhteen kuvataan raamatussa synniksi ja häpeäksi”, Räsänen kirjoittaa.
(Mitä järkeä on erota kirkosta, mietin minä. Päivihän on poliitikko ja lääkäri , eikä edes edusta koko kirkkoa. Kirkon kantahan on eri kuin Päivi Räsäsellä…
Ihmiset ovat tyhmiä laumaeläimiä. Kirkon kannanottohan on seksuaalivähemmistöjen puolesta…)
Kuitenkin Räsäsen kannanoton jälkeen kirkosta eroamisissa näkyi selvä piikki.
Arkkipiispa Tapio Luoma vastasi Räsäsen avoimeen kirjeeseen ja perusteli, miksi kirkko on mukana Helsinki Pride-tapahtumassa.
- Kyse ei ole kannanotosta avioliittolakiin vaan siihen, että kirkon sanoma kuuluu kaikille. Piispainkokous on todennut avioliittoselonteossaan vuonna 2016, että kirkko on kaikkia varten ja että samaa sukupuolta olevat parit ovat tervetulleita kaikkeen kirkon toimintaan, Luoma kirjoittaa.
- Priden tehtävä on vähentää häpeää
Myös Helsinki Pride-yhteisö otti kantaa kohuun. Hallituksen puheenjohtajan Juha Kilpiän mukaan kirkon osallistuminen Prideen on osa pitkää jatkumoa, jossa kirkko avaa ovensa seksuaalivähemmistöille. Hän ei ole yllättynyt Räsäsen mielipiteistä.
- Näitä kannanottoja mahtuu. Mielekkäämpää on se, että mitä seurakunnat sanovat ja tekevät. Emme näe mitään syytä, miksi yhdenkään ihmisen pitäisi kokea häpeää seksuaalisen suuntautumuksensa takia, Kilpiä sanoo.
- Helsingin seurakuntayhtymä ja Yhteysliike ovat osallistuneet Helsinki Prideen myös aiempina vuosina. Kilpiä mukaan Priden tehtävä on vähentää ihmisten kokemaa häpeää ja kohottaa itsetuntoa. Hän uskoo, että kirkko joutuu ennemmin tai myöhemmin päättämään, miten toimia sukupuolineutraalin avioliittolain kanssa.
- Kirkossa on paljon monenlaisia ääniä ja tulee olemaan aina. Prideen osallistuvat sellaiset ihmiset, jotka ajattelevat, että oikeus avioliittoon kuuluu kaikille. Sille äänelle haluamme antaa sijaa yhteisössä.
Uskomme parempaam huomiseen ja tulevaisuuteen, jossa ei tarvitse pelätä tulevansa tuomituksi, eikä kiusaamisen kohteeksi.
Rohkeutta Ystävät!
Terveisin Henna, Sara, Aleksi ja Sami
Kommentit
Lähetä kommentti