Unenomainen tunne

Unenomainen tunne valtasi mut. Kuljin pitkin öistä katua hänen kanssaan ja hän piti kättään mun hartioiden ympärillä.

Tummansininen taivas kaartui yllämme ja siellä tuikki muutamia tähtiä. Vilkutin niille. Hymyilin. Olin niin hyvä nojata johonkin ihmiseen, johon pystyin luottamaan. Niin turvallista. Kaupungin valot loistivat. Niin hiljaista. Niin aavemaista. Vain autot kiisivät jossain. Niiden kiilusilmät hehkuivat kaukana tänne näkyvillä teillä.

Mieleeni muistui paljon unia, joita olin nähnyt. Nyt kaikki tuntuivat ikään kuin sulautuneen yhteen. Käytäviä, katuja, kujia, kaupunki. Salaperäisyyttä. Metsää, kartano, pihoja, taloja, öisiä katuja ja hän.

Ajattelin onko tämä todella totta. Jospa näenkin taas yhden niistä elävimmistä unista. Olin nimittäin monta kertaa nähnyt sellaista, joka oli niin toden tuntuista. Olin jopa kuullut sanoja, tuntenut ihmisten kehoja vierelläni niin aidosti.

Onko tämä todella totta? Kumpi on totta, uni vai todellisuus? Jospa uni on todellisuutta ja todellisuus on unta? Onko elämä unta?

Vai uneksinko eläväni? Mietin. Nipistin vaivihkaa itseäni ja tunsin kivun. Mutta se ei takaa mitään, ajattelin, voihan unessakin tuntea kipua ja tuskaa.

Olin hämmentynyt. Kuitenkin tunsin todella eläväni. Sitten keksin, elinhän unessakin, miksi siis ei. Mitä väliä! Jos nyt kuitenkin aistin ja tunsin tämän kaiken, niin eikö mun pitäisi nauttia tästä, ottaa kaikki irti. Unikin on tavallaan totta, sehän tapahtuu, ethän muuten näkisi sitä. Ja uni ei ole vain elokuva, se tapahtuu sinulle, olet osa sitä. Kuin kolmiulotteinen peli jota pelaat. Unimaailma, sen kerrokset ovat niin monimutkaiset ja ihmeelliset.

Sen maailman tapahtumat taisivat olla viesti. Viesti mistä? Siitä, että tosiaan joskus kuljen hänen kanssaan katuja pitkin.

Hänen kätensä puristi mua lujaa, mutta hellästi. Painoin pääni hänen olkapäätään vasten. Pysähdyimme. Emme puhuneet. Sanoja ei tarvittu. Kuuntelimme yhdessä öisen kaupungin ääniä. Autojen kohinaa, hiljaisuutta. Ilma oli kylmänkirpeä, kirkas ja kuulas. Varjomme piirtyivät katulampun loisteessa edellemme. Katsoin niitä ja ajattelin Platonia ja hänen luolavertaustaan. Varjo mikä, kuka olet? Miten ilmestyt siihen?

Katsoin rakennuksia ja taloja. Kaikki näytti tutulta, mutta samalla niin vieraalta. Kaikki oli niin pimeää, aavemaista. Vain valot loistivat. Ihmisiä ei missään. Oli kuin kaikki kaupungin asukkaat olisivat lähteneet pois ja jättäneet vain autot yksin ajamaan ja lamput päälle. Asunnot olivat pimeinä.

Olenko todella tässä? Jos aamulla heräänkin vain vuoteestani…

Lähistöllä oleva kello näytti viittä yli kolmea aamuyöllä. Sitten vilkaisin vierelläni seisovaa miestä. Hän näytti tuijottavan jonnekin kauas.

Kuiskasin hänen nimensä ja hän kääntyi katsomaan mua. Kohtasin hänen katseensa. Huomasin, että lampun valossa hänen silmänsä kiilsivät oudosti.

Niin? Hän kuiskasi

Kerroin hänelle vähän ajatuksistani ja hän nyökkäsi hitaasti.

Halasin miestä ja hän mua. Kosketin huulillani hänen huuliaan ja kohta olimme uponneet ihanaan suudelmaan. Suudelmaan, jolla oli pyörryttävä vaikutus. Valot välkkyivät mielessäni. Siinä oli jotain sähköistä, jotain virtaa, tulta, kaikkea sanoinkuvaamattoman upeaa.

Jossakin vaiheessa tajusin että halasimme toisiamme rajusti. Oli kuuma.

En tiennyt ihoni olevan kylmä enkä tuntenut purevaa viimaa. Lämmin roihuava tunne liekehti sisälläni. En ole yksin. Kanssani on hän, johon voin luottaa. Kanssani on hän, jota rakastan. Tunsin hukkuvani elämän pyörteisiin. Epätodellisuuden tuntu niin todellisena.

Päästin mieleni irti. Leijailemaan vapaana, siinä kaikessa, tuossa kauniissa hetkessä. Vaikka kaikki oli rauhallista, asetelmassa oli jotain hurjaa. Aivan kuin jossain taiteessa, maalauksessa. Jokin viesti, sisältö, jolla on monta merkitystä.

Olin sisällä jossain tasolla, kuvakudoksessa, joka oli punottu monista eri loimilangoista. Itse asiassa monista miljardeista, äärettömistä.

Tajusin.

Minäkin olen monimutkainen, pienoismaailma. Ihminen, joka on yhtä aikaa ruumis, tunteet ja erilaiset ajatuksien kudelmat, roolit, tilanteiden tulkitsija, ilmaisija, eleet ja ilmeet ja silti olin minä. Kaikki yhdessä samassa persoonassa. Monta erilaista tasoa. Kaikki roolini sulautuivat yhdeksi ja samaksi. Mutta… kuka todella olen?

Kuka olet? Todella? Kuiskaan hänelle. Mies ei vastaa, mutta hän katsoo minua suoraan silmiin.