Arvoituksellinen matka ilman päämäärää

 

Katsoin näkymää edessäni tyrmistyneenä.

• E- ei voi olla totta! Xi, mutta sinähän...Sigrida, mitä tämä tarkoittaa? Tivasin sitten naiselta, joka oli suojelijani, nuori soturineito. Olin kalvennut ja puristin ovenkarmia, etteivät polveni olisi pettäneet. Koetin estää järkytystä kuulumasta äänestäni.

• Satuin päätymään eräälle tuntemattomalle planeetalle ja löysin hänet, Sigrida nyökäytti päätään Xiin suuntaan. - Sinähän häntä olet niin paljon kaivannut ja ajattelin...

• Mutta...Xi? Mitä sitten tapahtui silloin kauan sitten Zone8ssa. Me kaikki näimmemitä tapahtui kun zombiet hyökkäsivät ja seuraavana päivänä...ääneni hiljeni kuiskaukseksi ja vaikenin.

• Ei, en minä oikeasti kuollut, mutta oli todella vaikeaa teeskennellä. Ymmärräthän nyt, miksi minun täytyi olla niin paljon poissa? Ne zombit olivat jo kauan jahdanneet minua ja jos olisin ollut kanssasi, olisit ollut pahemmassa vaarassa, kuin jo olit. Minun täytyi suojella sinua ja sitten lopulta ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin lavastaa oma kuolemansa.

Xi katsoi minua juuri sellaisena kuin hänet muistin. Läikehtivän sysimustat hiukset kehystivät kullanhohtoisia kasvoja ja silmät olivat niin siniset...mutta silti jokin oli väärin.

En vain saanut päähäni että mikä. Katsoin tutkivasti Sigridiä. Olin erottavinani nopean välkähdyksen hänen ruskeissa silmissään. Hetki meni kuitenkin nopeasti ohitse ja mietin että kuvittelinko vain kaiken.

• Sigrida, miksi juuri nyt? Sinä tiedät että kaikesta tapahtuneesta on jo kauan ja elämässä täytyy jatkaa eteenpäin. Ja olen jatkanutkin. On totta että en ole koskaan unohtanut Xiitä, mutta...

• Mitä täällä tapahtuu? terävä kysymys takaani ovelta yllätti meidät.

Käännyin ja kohtasin Aramindan leimuavan katseen. Tummahiuksinen, kaunis ja pitkä

parantajavelhotar katsoi kuitenkin ohitseni Sigridaan. Sitten hän vilkaisi minua, ilme lientyen ja kehotti minua menemään hetkeksi ulos. Lähdin ja kun olin metsään vievällä polulla, aloin juosta. Sydämeni jyskytti yhä järkytyksestä ja kuulin veden kohinan korvissani, kun vajosin pienen lammen rantahietikolle. Xi oli kuollut, aiemmin hän oli ollut pitkään poissa, siis miksi juuri nyt. Sigrida, miksi?

Ja kun sinäkään et ole koskaan auttamassa, silloin kun sinua oikeasti tarvitsisin. Miksi olet ”suojelijani”, kun et tee todellista työtäsi?

Silloin tajusin kirkkaasti. Kateus! Sigrida oli myös soturi, mutta kaikki tiesivät ettei hän ikinä yltäisille sille tasolle, jolla minä olin.

Xi oli katsonut minua, silmissään ilme”nyt voin olla kanssasi, tulin takaisin”, mutta hän ei ollut todellinen. Ymmärsin nyt. Jos Xi olisi lavastanut kuolemansa ja asunutkin jollain planeetalla, hän olisi muuttunut. Tämä oli ollut muistojeni Xi, aave, sellainen kuin hän oli ollut silloin kauan sitten. Mutta miten hän silti oli näyttänyt niin todelliselta? Minua kylmäsi.

Aurinko paistoi ja sai lammen veden kimmeltämään. Nyt en kuitenkaan kyennyt ihastelemaan luonnon kauneutta. Valutin hajamielisesti hiekkaa sormieni lävitse. Tiesin että tämä oli vasta alkua. Aramindakin tiesi jotain, jotain menneisyydestäni, joka oli minulle arvoituksia täynnä oleva vyyhti. Huokaisin. Liian paljon kysymyksiä, ilman vastauksia. Mikä yhdisti minut tähän maailmaan? Miksi kuitenkin olin viettänyt suurimman osani elämää ihmisten maailmassa, kun en silti todella kuulunut sinne?

Keitä olivat siellä olleet vanhempani? Miksi jouduin kestämään siellä painajaismaisen lapsuuden, vanhempien kanssa, jotka eivät pystyneet huolehtimaan minusta siten, kuin olisi pitänyt? Ja jos silti olin kuulunut aina tänne? Missä oli todellinen perheeni ja miksi olin joutunut ihmisten maailmaan kokemaan sen kaiken pahuuden? Ja Aramindan ajoittainen välttelevä käytös?

Sitten ajatukseni liukuivat Jarkkoon. Hän oli ihmisten maailmasta, mutta hänellä oli yhteys tänne. Minun takianiko? En tiennyt mitä ajatella. Myrsky riehui sisälläni. Toisaalta halusin unohtaa, mutta tiesin etten pystyisi siihen. Olin yrittänyt niin monesti. En ollut voinut luottaa kehenkään, johon olin luullut voivani. Ja nyt Sigridakin. Miksi minua kohdeltiin näin? Yritinhän olla lähes aina ystävällinen ja luotettava, mutta silti toiset pettivät aina minut. Miksi?

Nousin ja lähdin takaisinpäin. Nostin pääni päättäväisesti ylös. Minuahan ei lannistettaisi! Soturina taistelisin loppuun asti.

• Sigrida, sinun sietäisi hävetä! Olin epäillyt tällaista jo jonkin aikaa. Nyt sinun vallanhalusi ja kateutesi ovat menneet liian pitkälle! Araminda läksytti häntä.

Seisoin hetken kuistilla ja astuin sitten sisälle.

• Niin juuri! Sigrida, sinä et ole enää ns. vartijani. Et ole koskaan auttanut minua, silloin kun olen todella apua tarvinnut. Ja älä valehtele minulle Xiistä, sillä sinä itse loit hänen hahmonsa ja että hän olisi sellainen kuin muistoissani. Miten typeräksi sinä minua luulit? Jokainen muuttuu ja silloin kun viimeksi näin Xiin, siitä on pitkä aika.

Sigrida oli kalvennut ja turhautuneen raivoissaan. Xiin kuvajainen särähti kerran ja toisen, sitten hän oli poissa.

• Sinä! Sinä senkin! Nainen kirkui. - Kiittämätön letukka! Et sinä ansaitse mitään etkä ketään! Minä olen parempi soturi kuin sinä ja kauniimpi, sinä elät vain haamujesi kanssa. Eikä sinulle kelpaa mikään, kukaan ei edes halua olla ystäväsi, ei ” sinun” Jarkkosikaan sinua halua...

• Nyt riittää! Araminda yritti toppuutella.

Minä en miettinyt kahta kertaa. Astuin parilla askelella Sigridan eteen ja läimäytin iskun vasten tuon ruskeahiuksisen naisen kasvoja.

• Ettäs kehtaat, sanoin hitaasti, mutta selkeällä ja kovalla äänellä. - Ulos! Ja takaisin et tule!

Sigrida sähähti minulle ja alkoi väittää vastaan. Silloin vedin himmeän valkokultaisena hehkuvan miekkani huotrasta ja sanoin:

• Ala mennä ellet uskalla taistella kanssani. Todista että olet minua parempi, niin kuin väität.

• Minä... Sigrida alkoi hermostua ja perääntyi.

• Pelkuri, tuhahdin

Katsahdn Aramindaan. Velhotar seisoi tyynesti paikoillaan, kädet lanteilla. Vain ilme kertoi hänen olevan vihainen ja huomasin katseessa häivähtävän jotain muutakin. Surumielisyyttä?

Sitten kohottaessani katseen Aramindan ohi, näin hahmon huoneen varjoissa. Hänellä oli tumma viitta yllään, mutta olemuksessa oli jotain tuttua.

Aioin jo kääntyä Sigridaan päin, heittääkseni hänet ulos, kun hahmo astui varjoista ja veti hupun päästään. Sydämeni jätti lyönnin väliin.

• Jaaha, eiköhän nyt olisi minun vuoro puhua. Ensiksi Sigrida, vai mikä olitkaan, jos kuvittelit että saisit minut, erehdyit. En ole koskaan pitänyt liehakoivasta käytöksestäsi. Tiesin heti että olet kateellinen Miriamille, mutta mie en halunnut puuttua teidän välisiin asioihin.

• Jarkko? Kuiskasin hiljaa.

Sigrida mulkoili raivoissaan meitä, mutta Aramindan murhaavan katseen ja miehen sanojen myötä luikki ovelle ja ulos. Minä huusin hänen peräänsä vielä – Pelkuri! Sillä olin kuullut hänen mutisevan mennessään että tämä vielä kostettaisiin.

• Jarkko? Milloin sinä tulit? Kuiskasin uudelleen.

• Tarpeeksi ajoissa nähdäkseni kaiken, hän vastasi.

Katsoin häntä suoraan vihreisiin silmiin, vaikka tunsin itseni todella hämmentyneeksi.

• Sait hoidettua tämän hienosti, hän sanoi tarkoittaen äskeistä kohtausta.

• Kiitos, sanoin ujosti ja jatkoin – mutta miksi tulit?

• Me lähdemme matkalle, jarkko sanoi minulle ja vilkaisi Aramindaan.

• Matkalle? Ketkä me? Araminda, sanoin ällistyneenä käännähtäessäni katsomaan naista, tiedätkö sinä jotain, mitä minunkin pitäisi?

• Istutaas nyt kaikki, Araminda kehotti ja viittasi pöydän ääreen.

• Meidän täytyy nyt keskustella.

Nainen näytti tyyneltä, mutta huomasin silti jännityksen kuvastuvan hänestä. Araminda, joka ei jännittänyt juuri koskaan. Tämän täytyi olla vakavaa ja kuinkahan monta järkytystä olisin valmis kestämään saman päivän aikana, mietin istahtaessani Jarkon viereen, vastapäätä Aramindaa.

• Miriam, hän osoitti ensiksi sanansa minulle, tiedän mitä olet aikonut jo jonkin aikaa kysyä. Myönnän, että olen salannut sinulta asioita, mutta minäkään en tiedä kaikkea, vain pelkkiä olettamuksia ja vihjeitä. Asiat voidaan kuitenkin saada selville, mutta kaikki aikanaan.

• Se on siis totta, sanoin hitaasti, Jarkko tiedätkö sinä tästä jotain? Kysyin sitten

• En mie enempää kuin mitä olen Aramindan kanssa jutellut. Ja sen mitä itse arvelen. Niin ja Araminda ei tule tälle matkalle mukaan.

• Ei tule? Mutta minne me sitten mennään ja milloin?

Araminda vastasi Jarkon puolesta.

• Te lähdette ratsuillanne tänä iltana Auringonsillan-majataloon ja jatkatte eteenpäin laivalla. Määränpäätä en edes minä tiedä. Miriam sinun on nyt tullut aika selvittää menneisyytesi, saada tietää kuka todella olet. Kellään ei ole valmiita vastauksia, minullakin vain olettamuksia, kysymyksiä ja epäilyksiä. Voin auttaa teidät alkuun, mutta lopullinen ratkaisu on sinun käsissäsi, Miriam.

- No miksi Jarkko tulee mukaani? En ymmärrä miksi hän edes haluaa...ihmettelin, yrittäessäni tyynnyttää tunteiden myrskyn sisimmässäni.

Tiesin Jarkon katsovan minua, mutta en katsonut tällä kertaa takaisin. En vain pystynyt. Tuijotin tiukasti pöytää. Halusinko edes kuulla vastausta? Nousin ylös ja kävelin ikkunan ääreen. En kuitenkaan kiinnittänyt huomiota kauniiseen maisemaan, vaan olin vajonnut muistoihin.

Jarkko kosketti varovasti olkapäätäni ja kuiskasi nimeni. En väistänyt. Jos Araminda luotti, miksen minäkin, mutta miksi Araminda sitten ei ollut kertonut mitään aiemmin? Kysyin katse yhä ikkunaan päin:

• Voinko oikeasti luottaa teihin kumpaankin? Vai teettekö saman minkä kaikki muutkin? Teeskentelette ystävää, mutta silti petätte luottamuksen. Voiko yleensä kehenkään luottaa?

Tunsin kuumien kyynelten valuvan alas kasvojani, mutta pakotin itseni jatkamaan.

• Mikä minussa on niin väärin, että kaikki vihaavat minua ja jättävät yksin? Ja sitten minulle väitetään, että kuvittelen vaikka sanon totuuden tästä minkä huomaan. Kaikki ovat saaneet minut vihaamaan itseäni ja sitten kuitenkin minut syyllistetään itseluottamuksen puutteesta. Aina minä olen syypää kaikkeen ja sitten kun sanon sen miltä minusta tuntuu, niin sitten väitetään että kunhan luulen että minua haukutaan. Miksi minulla ei ole oikeutta puolustautua? Ja kukaan ei ole koskaan välittänyt minusta aidosti. Miksi ei?

Kokosin kaiken tahdonvoimani. Käännyin ja katsoin Aramindaan, sitten Jarkkoon.

• Kuka minä teidän mielestä olen? Kysyin sydän jyskyttäen.

• Jospa minä yritän sanoa ensin, velhotar puhui katsahtaessaan Jarkkoon, mitä ehkä luulen tietäväni. En toki ole varma, mutta Miriam, sinulla on jokin voima, mistä muut kadehtivat sinua ja tahtovat riistää sen ja samalla kuitenkin pelkäävät sitä. Sinulle teeskennellään ystävää, koska muut haluavat tietää mikä se voima voi olla. Sitten kun et paljasta sitä, sinuun petytään. Ja tässä voin sanoa, että edes itse tiedä sitä. Mieti nyt hyviä puoliasi, olet taitava soturi, mutta mistä saat voimasi? Muistatko mitä olen sanonut sinulle?

• Muistan, mutta jos olisinkin velhotar, tietäisin mihin pystyn ja tietäisin mitkä ovat voimani. Mitä sinä Araminda yrität sanoa? Ihmettelin, pyyhkiessäni samalla kyyneleitä.

• Se mitä tarkoitan, on, että tämä kaikki liittyy tähän arvoitukseen. Eli mistä olet tullut ja kuka olet, sinun menneisyyteesi. Et tiedä todellista voimaasi, koska sinulta on salattu se. Sinua myös yritetään estää saamasta sitä selville, koska se on osa totuudesta. Oikeastaan kaiken avain. Ja sitten sekin vaikuttaa, kun olet elänyt osittain toisessa maailmassa, missä mitään tähän maailmaan viittaavaa ei hyväksytä.

Katsoin Jarkkoa ja näin että hän tiesi. Että oli kuullut jo aiemmin sen, minkä minä nyt. Ja näin että hän ajatteli samoin kuin Araminda.

• Ette vastanneet siihen, voiko teihin luottaa, sanoin yrittäessäni sulatella sitä, mitä olin juuri kuullut.

Tällä kertaa Jarkko vastasi.

• Vaikka me sanottaisiin se kuinka, et voisi uskoa, koska sie olet kokenut liikaa pettymyksiä.

Minulle tuli polttava tunne, kun Jarkko katsoi minua niin suoraan silmiin. Aivan kuin hän olisi nähnyt lävitseni. Tiennyt.

• Sinun täytyy luottaa vaistoosi ja siihen mitä näet ja koet, mutta omasta puolestani voin sanoa, että koitan olla vierelläsi ja auttaa, kun tarvitset minuu. Luvata ei voi kukaan mitään, koska itsestäänkään voi olla varma, eikä siitä mitä tulee tapahtumaan.

• Miriam, sanoi nyt Araminda, mieti ja sano ääneen missä olet hyvä.

• Enhän minä...yritin estellä, mutta Aramindan katse oli järkähtämätön.

• No, olen hyvä soturi, piirrän ja kirjoitan hyvin ja en tiedä...

• Ominaisuuksia miksi olet hyvä soturi?

Tajusin, että minun pitäisi löytää alun ratkaisut itse. Tiesin myös, että jos aioimme lähteä sinä iltana, ei ollut paljon aikaa jäljellä.

• Okei, pystyn toimimaan nopeasti tilanteissa, jotka vaativat sitä, olen sisukas, en luovuta helpolla, taistelen viimeiseen asti, vaikka kuin tekisi mieli luovuttaa. Toimin vaiston mukaan ja tiedän tehneeni asiat oikein. Olen määrätietoinen. Jos olen päättänyt tehdä jotain, sen myös ainakin yritän tehdä. En alistu toisten määräiltäväksi, vaan koitan säilyttää itsenäisyyteni. Luonteeltani olen temperamenttinen ja pidän haasteista ja jännityksestä.

• Hyvä, Araminda sanoi kun lopetin.

• Ja nyt osaisitko päätellä miten enneunesi liittyvät tähän?

Vedin henkeä, mutta Araminda jatkoi:

• Älä turhaan hermoile, Jarkko tietää enemmän kuin luulet.

• Niin ja mie en tuomitse sinuu, mies sanoi hiljaa.

• Enneunet? En minä tiedä miksi näen niitä, aloitin, mutta Araminda keskeytti minut.

• Kyllä tiedät. Sinä tiedät, että oikeasti kuulut tähän maailmaan. Sitä emme kyllä tiedä

keiltä olet perinyt lahjasi, mutta sitähän yritämme tässä selvittää.

• No miksi sitten en nähnyt tämän päivän tapahtumia?

• Siksi koska kaikkea ei voi tietää. Se veisi jännityksenelämästä pois. Ja siehän tiesit kaiken tavallaan. Tiesit mihin kaikkeen epäilyksesi ehkä johtaisivat. Miriam, siun vaisto. Pystyt päättelemään hyvin asioita ja ehkä siksi saatat olla sinisilmäinen ja uskoa jotain, mitä ei pitäisi, koska et halua uskoa, sitä mitä epäilet. Ei kai kukaan voi uskoa ystäväksi luulemastaan ihmisestä pahaa? Jarkko vastasi, Aramindan jatkaessa:

• Ja Miriam, sinulla on tarpeeksi todisteita, siitä että pystyt näkemään enteitä ja se ei ole ollenkaan huono juttu. Päinvastoin. Osahan varoittaa sinua vaarasta ja osa kertoo sinulle syvimmät toiveesi ja mitä todella haluat olla ja tehdä. Ne ovat myös yksi avain tähän arvoitukseen. Mutta nyt alkaa olla jo ilta. Miriam, sinun pitää vielä pakata, mutta yksi asia vielä. Ennen kuin lähdette, Jarkko, muista ne kuvat ja Miriam, en tiedä keitä vanhempasi ovat, mutta minua estettiin tapaamasta sinua. Siksi olin yhdessä vaiheessa poissa, että minun luultaisiin kadonneen. Miriam, olen todellinen kummitätisi.

Horjahdin, mutta Jarkko otti minusta kiinni ja piti minua pystyssä. Olin jo ensi hetkistä, kun olin naisen tavannut, pitänyt tästä ja nyt kun tajusin, että tämän illan jälkeen, emme ehkä tapaisi pitkään aikaan, olin niin pahoillani. Ja hän oli kummitätini!

• Araminda, huudahdin ja ryntäsin halaamaan tätä.

• Minun tulee ikävä, kuiskasin, kai me vielä tapaamme, kummitäti?

• Kultaseni, toivottavasti, hän sipaisi hiuksiani ja kasvojani.

• Kyllä sinä pärjäät ja muista, olen mukanasi hengessä ja teen kaiken voitavani täällä. Mutta menehän nyt, ennen kuin tulee liian pimeää. Siellä hämärtää jo.

Lähtiessäni yläkertaan, kuulin Aramindan sanovan Jarkolle, että pitäisi minusta huolen. Onneksi pakattavaa ei olisi paljon, ajattelin. Vain se mikä mahtui satulalaukkuihin. Laivalla olisi kaikki tarvittava. Äkkiä tunsin jännityksen lainehtivan vatsan pohjalla. Kahden Jarkon kanssa. Tästä tulisi oikea seikkailu ja tunsin alkavani innostua arvoituksen selvittämisestä, vaikka tiesin ettei se tulisi olemaan helppoa.

Kun vihdoin olimme ratsailla ja matkalla Auringonsiltaan, aurinko oli juuri ehtinyt jo laskea, mutta taivaanranta hehkui vielä punertavanoranssina.

Vapauden tunne valtasi minut, kuten aina, kun ratsastin tammallani Moon Daughterilla. Se oli siro, sysimusta, jaloa arabialaista syntyperää ja sillä oli puolikuun muotoinen läikkä otsassa. Moon Daughter ja minä olimme kokeneet monet seikkailut yhdessä. Kaipaus hiipi sydämeeni, kun joutuisin jättämään sen majatalon laitumille matkan ajaksi. Onneksi sillä olisi kuitenkin seurana Jarkon upea tummanharmaa saddlebredori, Silver Dancer. Hymyilin ajatellessani, että joskus kun palaisimme, niillä voisi olla hieno varsa.

Majatalo oli aika lähellä ja tähdet olivat vasta syttymässä, kun saavuimme sen pihaan. Tallipoika tuli vastaanottamaan meitä ja hoitamaan hevosemme. Sanoin kuitenkin, että hoidan aina itse Moon Daughterin Talutin tamman vapaaseen karsinaan, mutta pyysin silti tallipoikaa tuomaan veden ja kauran. Jarkko teki samoin.

Moon Daughter vaistosi, että emme ehkä näkisi pitkään aikaan. Se työnsi turvan kainalooni ja hörähteli minulle. Rapsutin sen korvia ja leukaa. Katselin ylpeänä sitä. Olin harjannut karvan, niin että nyt se kiilsi sinisen mustana. Haikeana lopulta irrottauduin ratsustani ja suljin karsinan oven huolellisesti. Jarkko odotteli minua tallin ovella. Hän kiersi kätensä ympärilleni ja lähdimme pihan poikki majataloon.

• Tallipoika sanoi, että ratsuistamme huolehditaan täällä hyvin ja sen miekin tiedän, sillä Silver on ollut täällä monesti, Jarkko sanoi, ja se lohdutti.

Huone oli varattu meille jo valmiiksi ja tilaamamme ruoka tuotaisiin sinne. Ilmottauduimme majatalon emännälle, isokokoiselle punahiuksiselle naiselle, jolla oli soliseva ja helisevä nauru. Kuin satoja tiukuja olisi soitettu.

• Mitä sie otat? Jarkko kysyi, kun oli itse tilannut mitä halusi syödä. Meinasin sanoa, ettei ole nälkä, mutta ajattelin olevan epäkohteliasta kieltäytyä. Niinpä katsoin listaa.

• Ottaisin vaikka tuota tuoretta sämpylää, juustoa, riisiä ja kanankoiven, sekä fetasalaatin ja lasin tuoremehua ja kupin teetä

• Hedelmiä, myös, emäntä, Birgitte, katsoi kysyvästi. Nyökkäsin ja Birgitte sanoi:

• Saatte yhteisen hedelmäkorin ja tilauksenne tuodaan hetken päästä

Jarkko oli nimittäin myös tilannut hedelmiä.

• Tässä avaimet, emäntä sanoi Jarkolle, toivotteli meille hauskaa meille hauskaa yötä ja näin sanoessaan , vinkkasi minulle silmää. Hymyilin piristyneenä naiselle ja lähdin Jarkon kanssa yläkertaan. Huone oli yksinkertainen, mutta viihtyisä ja sen numero oli 29. Takassa leiskui tuli ja huone hohti lämpimänpunaista valoa. Jarkko oli pitänyt kätensä ympärilläni koko ajan. Hyvä olo läikehti sydämessäni.

Kun olimme syöneet herkullisen aterian ja minä olin todennut, että olin sittenkin ollut nälkäinen, istuimme vuoteessa lähekkäin. Juttelimme niitä näitä, mutta ajatukseni olivat muualla. Ei arvoituksellisessa menneisyydessäni vaan Jarkossa itsessään. Missä mielessä mies välitti minusta? Veljenä, ystävänä vai jonakin muuna? Katsoin miestä vaivihkaa. Sirot muusikon kädet, leveät vahvat hartiat, tummanvaaleat hiukset ja vihreät silmät. Veikeä hymy ja rauhallinen ääni. Jos kerta vaistoni oli muissa asioissa oikeassa, miksi sitten en kyennyt ottamaan tästä selvää? Äh, eihän miehistä tällaisissa jutuissa ikinä ota selvää, ajattelin.

• Miriam, kuunteletko sie? Jarkon ääni havahdutti minut.

• Ai mitä, joo nyt, mitä sanoit?

• Sanoin että huomennakin kuulemma pitäisi olla lämmintä ja aurinkoista. Hyvä alku ainakin laivareissulle. Mitä sie mietit? Olet sen näköinen kuin taistelisit tunteiden kanssa.

Hätkähdin, sillä niin lähelle Jarkko oli osunut. Olinko tosiaan liian avoin joissain asioissa. En tiennyt mihin olisin käteni laittanut ja niinpä pyörittelin Aramindan antamaa rannerengasta käsissäni. Miksi olinkin välillä näin ujo miesten seurassa, kun joskus olin todella rohkea?

• Miriam katso minua, Jarkko pyysi. Jähmetyin, mutta sitten nostin katseeni. Kohtasin Jarkon vakavat silmät, mutta näin niissä lämpimän hehkun. Yleensä en punastu, mutta nyt tunsin näin käyvän. Halusin kadota paikalta.

• Mie tiedän mitä sie ajattelet, hän sanoi ja otti kiinni kädestäni.

• Anteeksi etten ole sanonut omista tunteistani suoraan, mutta taidan olla pohtinut samaa kuin sinä. Ja keskeneräisistä...

• ...asioista ei puhuta, minä täydensin naurahtaen, selvittyäni järkytyksestä. Muistin toisen maailman isäni. Lause oli hänen vakionsa.

• Aivan, Jarkko sanoi.

• Sinähän tiedät, että miekin olen ujo ja kaikkea ei pysty sanomaan, vaikka kuin haluaisi. Ja en ole uskaltanut, koska sie olet niin paljon kokeneempi niin monissa asioissa ja kun olen vähän nuorempikin...

• Jarkko, minä sanoin, en minä ole niin kokenut kuin luulet. Olen saanut maksaa hirvittävää hintaa virheistäni ja joku neljä kuukautta ei ole ikäero eikä mitään.

Jarkko, se on se henkinen ikä, mikä ratkaisee, muistatko?

Ikävä poltti katseessani. Niin lähellä, mutta silti kaukana. Seuraavaksi tajusin, kun mies halasi minua ja kuumat väreet aaltoilivat pitkin selkääni.

• En minä sinua voi unohtaa, kuiskasin huokaisten, halatessani häntä takaisin epätoivoisena.

• Miriam, ei sinun tarvitsekaan, mie sanoin tänään, että koitan olla vierelläsi. En mie sinua jätä, Jarkko sanoi hiljaa.

Pitikö miehille aina kääntää asiat rautalangasta, jos sittenkään tajusivat?

• Jarkko, ymmärritsä mitä minä tarkoitan? Välitätkö sinä minusta vain ystävänä vai että olisin kuin sisar? Sydän jyskytti lujaa jännityksestä, mutta sitten ajattelin senkin hiiteen. Ainahan menetin kaiken kuitenkin, joten mitä väliä.

Mies irrottautui minusta sen verran, että pystyi katsomaan minua silmiin.

• Kyllä ymmärsin. Ja sie tiedät, miten vaikeaa on ottaa se ratkaiseva askel, jos pohjana on hyvä ystävyys. Pelätä menettävänsä kaikki se mitä on ollut. Koska kaikki voi muuttua ja jos mikään ei onnistukaan, niin miten palata ystävyyteen, kun välit ovat säröillä. Mie en halua satuttaa sinua, sen sie olet joutunut kokemaan liian monta kertaa. Mie välitän sinusta ystävänä, kuin sisarena, mutta kuuntele, Jarkko sanoi nähdessään surullisen ilmeeni.

• Miriam, nyt pystyn sanomaan, miten tärkeä olet minulle. Sie sanoit jo aika alussa omat tunteet suoraan, anteeksi etten pystynyt silloin sanomaan tätä. Miekin rakastan sinua, mutta siirsin sanomista, koska ajattelin, että oli liian myöhäistä. Ja näytti siltä, että halusit vain unohtaa. Näin että olit pettynyt, mutta en osannut tehdä mitään ja olen tosi pahoillani.

• Voi sinua, kuiskasin helpottuneena, anteeksi se kun minä en tajunnut, kun nämä asiat ovat aina niin monimutkaisia kuvioita. Ja minä vain tiuskin sinulle, no ei ihmekään, ettet uskaltanut sanoa. Niin ja Araminda taisikin sanoa yhdessä vaiheessa, että meiän on aika tutustua kunnolla toisiimme ja selvittää meiän välit, muistin yhtäkkiä.

• Niin, Jarkko sanoi ja suutelimme kuin yhteisestä sopimuksesta. Se oli luontevaa ja täynnä hellyyttä. Sitten meidät valtasi kiihkeys; pitkään tukahdutetut tunteet purkautuivat kuin tulivuoren laava. Tiesimme molemmat, että paluuta takaisin ei ollut. Rakkaus oli otettava vastaan sellaisena kuin se tulisi.

Hyväilimme toisiamme ja kieriskelimme intohimosta vuoteessa. Riisuimme vuorotellen toisiltamme vaatteet.

• Oletsä..

• Oletko sie valmis tähän?

Kysyimme yhtäaikaa. Purskahdin nauruun, Jarkon nauraessa myös.

- Älä lue mun ajatuksia, kikatin ja heitin miestä tyynyllä.

• Luenpas, Jarkko sanoi ja alkoi kutittamaan minua.

• Sinä senkin, lopeta, takelsin hihitykseni lomasta, yrittäessäni paeta Jarkon sormia.

• Jollet, niin minä...

• Niin mitä sie... Jarkko kiusasi ja tuli lähelle, kietoi kädet lujasti ympärilleni.

• Tätäkö...hän kuiskasi.

• Tätähän sie haluat, hän sanoi ja suuteli minua niin etten ollut ikinä kokenut vastaavaa.

Laitoin omat panokseni mukaan ja vastasin suudelmaan, niin tulisesti kuin osasin. Tuntui kuin olisin ollut vuoristoradalla. Näin mielettömän upeaa fiilistä en ollut kokenut koskaan. Tämä oli enemmän kuin olin ikinä uskaltanut edes toivoa ja tiesin tämän kestävän, sillä side välillämme ei pohjautunut pelkkään ihastumiseen, vaan perustana oli luja ystävyys.

Tarvitseeko sanoakaan miten ihanaa rakastelumme oli? Se oli sanoinkuvaamattoman fantastista.

Aamupäivän aurinko loisti jo ikkunasta, kun heräsimme. Kirkkaat valonsäikeet saivat kaiken säkenöimään. Olin puoliksi Jarkon päällä ja hymyilin muistaessani viime yön tapahtumat. Jarkko toivotteli huomenta ja kiersi kätensä hetkeksi ympärilleni. Minä tein samoin.

Pukeuduimme ja siistiydyimme. Sitten järjestelimme huoneen. Tuli takassa oli hiipunut hiillokseksi.

Kannoimme satulalaukut alakertaan ja kaksi palvelustyttöä tuli meidän luokse, viedäkseen ne laivaan. Hyvästelimme Birgitten, joka toivotti meille hyvää matkaa.

Laiturin vierellä keinahteli kaunis, mutta voimakas pienehkö alus. Aramindan lahja. Se oli varustettu myös vahvalla magialla. Tunsin sen. Sitten haikeana muistelin omaa avaruusalustani, jossa oli lähes inhimilliset asetukset. Tiesin aluksen olevan edelleen minun; se oli turvassa eräällä planeetalla, mutta näinä aikoina sille ei ollut käyttöä.

Kun tulimme laivan viereen, luin keulasta sen nimen; Altair.

Kummitätini oli sitten osannut ajatella.

- Altair on lempitähteni, sanoin ääneen.

continue