Reitti Tuntemattomassa

 

  Reitti Tuntemattomassa

Puiden varjot lankesivat minun ja ratsuni Moon Dancerin ylle. Oli täysikuu. Syvä hiljaisuus ympäröi meitä. Mitä on pelko? mietin. Taisteluja en pelännyt, olinhan soturi, mutta...tunteitaniko? Miksi pakenen?

En pystynyt luottamaan. En halunnut sitoutua. Halusin pitää vapauteni ja silti en olisi halunnut olla yksin. Taustalla piileksi hillitön ikävä ja kaipaus, jonka yritin unohtaa siinä kuitenkaan onnistumatta kuin ehkä hetkellisesti.

Edempänä häämötti tulenkajo, nuotio, määränpää.

• Matka sujui hyvin? kysyi vanhahko mies, Mestarini, kun jalkauduin tammani selästä. Nyökkäsin.

Minun oli tänä yönä tarkoitus käydä läpi eräs riitti. Aloitimme Mestarini kanssa istumalla nuotion ääressä ja hän selitti ohjeet. Sain pienen kristallipullon, jonka meripihkan värinen neste piti juoda. Se oli kuplivaa ja raikkaan jääkylmää. Jälkeenpäin se poltteli ihanasti suussa. Rentouduin.

Laskeuduin maassa olevalle huovalle ja tuijotin tuleen, kunnes edessäni häämötti polku. Lähdin kulkemaan sitä pitkin, kohti tuntematonta...etsimään Todellista itseäni...

Kello kumahteli yksitoista pitkää lyöntiä. Hän katsoi tornin ovaalin muotoisesta ikkunasta ulos kirpeään ja tähtikirkkaaseen yöhön. Seregas ja Astrild-tähtikuviot leikkaisivat jälleen toisensa. Tämä kaunis ilmiö tapahtui kerran neljässä vuodessa.

Tornin kellojen koneistojen rattaat raksuttivat loputonta aikaansa. Ikuiset kyyneleet maalatuilla kasvoillaan, hän kääntyi katsomaan ovelle, josta kuului koputus.

Siellä oli hovinarri ja kaksi palvelijatarta. Naiset pukivat hänet syvänsiniseen pukuun ja ohjasivat hänet jyrkkiä kierreportaita alas vaunuihin. Hän teki tämän salaisen matkan aina joka neljäs vuosi hovinarrin seurassa.

Varjojen kaupunki. Sillä nimellä tunnetaan entisaikojen loisteliain kaupunki, mantereiden kauppakeskus Mangarath. Hyytävän kylmä usva ympäröi sitä ja sen kaduilla partioivat Kuoleman Soturit. Kaupunki oli suurimmaksi osaksi raunioina,

2

mutta keskellä sitä oli maljan muotoinen lampi, johon Seregas ja Astrild heijastuivat. Lammen sydämessä paloi verenpunainen liekki.

Kahden mustan orhin vetämät vaunut pysähtyivät pienen metsikön laitaan, josta erotti Varjojen Kaupungin ääriviivat. Vaunuista astui syvänsiniseen pukeutunut naisen hahmo. Kauempana häämötti leirinuotio. Silloin metsän pimeydestä harppoi esiin pitkä ja hoikka mies.

-Tervehdys Kunnioitettu Maylizzy. Saanen toivottaa Teidät tervetulleeksi seurueeseemme jälleen, tänä Seregasin ja Astrildin kohtaamisen aikana.

Maylizzy ojensi miehelle sormikkaan verhoaman kätensä ja katsoi vaivihkaa samettisen naamion takaa miestä. Ragoth ei vieläkään ollut huomannut hänen salaisuuttaan, ja hän toivoi, ettei niin tapahtuisi koskaan.

Palvelijattaret ja hovinarri seurasivat heidän jäljessään leiriin. Kukaan ei huomannut narrin hymyilevän ivallisesti partaansa.

Kivikkoinen polku mutkitteli edessäni. Jylhät kalliot kohosivat molemmille puolilleni niin että kuljin kanjonissa. Kädessäni kannoin soihtua ja kaulassani riippui pieni hopeinen kompassi.

Äkkiä polku päättyi suureen vesiputoukseen, jonka yli kulki riippusilta. Valtava veden kohina peitti muut yön äänet alleen. Seisoin empien paikoillani. En tiennyt mitä tehdä. En kyennyt myöntämään itselleni.. niin mitä, pelkoako? Kamppailin itseni kanssa, rohkeus ja epävarmuus vuorottelivat. Ajattelin että tämä oli koetukseni: oli pakko uskaltaa ja enhän pääsisi muuten eteenpäin. Samalla kuitenkin tuttu epäonnistumisen tunne valtasi minut.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan katsoin huikaisevaan, mustaan syvyyteen ja vapisin. Yritin koota itseni "sinun on uskallettava", sisäinen ääni alkoi kuiskailla "et saa nyt luovuttaa, et näin alussa.."

Aloin astua askel askeleelta eteenpäin siltaa. Pidin kaiteista kiinni rystyset valkeina. Silta nitisi ja natisi ja heilui edestakaisin. "Älä katso alas, älä katso alas.. "hoin mielessäni. Jännitys jyskytti sisälläni ja purin hampaitani yhteen. Oli pakko. Tämä oli

3

osa koetustani ja vasta ensimmäinen eli helppo. Jos tahdoin päästä eroon peloistani, minun oli pakko. Siksihän olin matkalle lähtenyt ja päätin että en aikoisi antaa periksi.

Aamu valkeni leirissä kuulaana ja viima oli purevaa. Seurue purki telttansa ja pakkasi tavaransa kokoon.

He lähtivät kulkemaan Varjojen kaupunkiin. Kun he saapuivat Portille, Maylizzy katseli sitä kunnioittavan ihmettelevästi, vaikka olikin nähnyt sen niin monesti. Se oli suuri musta ja koristeellinen takorautaportti. Molemmin puolin oli syvänmustat siivelliset kivihahmot. Neljä Kuoleman Soturia vartioivat myös Porttia muodostaen kujan sisälle.

Maylizzy puristi lujaa viittansa alla olevaa amulettia, jääkristallia. Se oli yhtä kylmä kuin hänen sydämensä. Kauan sitten se oli ollut sykkivä ihmissydän, mutta nyt.. Nainen ei jaksanut muistaa sitä aikaa, vaikka naamion alla valuivat jäätyneet kyyneleet.

Kalpeassa aamuauringossa Ragoth ja May vaelsivat kaupungin keskusta kohti. Muu joukko oli jättäytynyt jälkeen.

Lampi oli luonnottoman tyyni, muttei jäässä. Liekin verenpunainen kajo sykki aavemaisesti lammen pinnalla. Piirsi siihen viivoja kuin viisareita. Aika? Mitä oli aika? mietti May. Kuinka kauan hänen piti vielä odottaa? Hän oli kadottanut ajan tajun jo vuosikausia sitten, vaikka hän eli tornissa, jossa oli kelloja riittämiin.

Taivaalla Astrid leimahti ja alkoi pudota tähdenlentona taivaankaaren poikki. Samalla hetkellä Ragoth kohotti sauvansa ja kosketti sillä Liekkiä. Mayliz teki samoin. Yhdessä he kiisivät taivaalle, vapauteen, joka muutti heidät lyhyeksi hetkeksi taas nuoremmiksi ja onnellisiksi.

He tanssivat lattianaan koko ääretön taivaankansi ja se tanssi oli riipaisevan kaunis. Liian nopeasti Astrild saavutti päämääränsä Liekin ja Mayn ja Ragothin yhteinen hetki päättyi. Seuraava olisi taas neljän vuoden kuluttua ja niin monta kertaa sen jälkeen kun joku kykenisi särkemään Lumouksen.

4

Ragothin huulet kohtasivat Maylizzyn koko intohimon voimalla, johon nainen vastasi. Tuska ja epätoivo raatelivat heidän sydämiään. Tällä hetkellä nainen tunsi sykkivän valtimonsa ja vesi virtasi hänen silmistään vapaana. Mayn jalkojen koskettaessa maata, hänen mielensä tyhjeni jälleen. Hän ei tuntenut mitään, ei ollut mitään. Ragoth katsoi naista silmiin epätoivoisesti, sillä hän ei nähnyt enää elämän kimallusta niissä. Ne olivat niin kylmät ja lasiset. Mies olisi halunnut pelastaa naisen, mutta se narri piti häntä silmällä tiukasti. Tai sitten yrittää siepata May mukaansa ja viedä kauas pois. Mutta miten rikkoa tuo kauhea taika, ainakaan ilman apua?

- Voi May, saanko sinua koskaan? huokaisi Ragoth hiljaa.

Kaupunki oli pimentynyt synkkään sumuun ja oli kuolemanhiljainen. Päivä oli jo kuitenkin pitkällä, mutta kunnon valo ei koskaan ulottunut kaupunkiin ja sen kammottaville kujille. Lammen verenpunaisena kimmeltävä pinta hiipui jälleen tuhkanharmaaksi ja sen peitti kivikova jäinen pinta. Kaikki oli taas kuin ennen, mutta viisarit olivat liikahtaneet taas vähän eteenpäin. Aika oli kulumassa umpeen ja Lumous jäisi pysyväksi jos tuliraja ylitettäisiin. Mitä olisi Mayn tulevaisuus?

Etenin varovasti eteenpäin sillalla. Yritin liikkua varmasti mutta se oli vaikeaa. Epävarmat askeleeni saivat sillan keinumaan entistä enemmän. Pakotin itseni tahdonvoimalla pysymään liikkeessä.

Kuljin kuin unessa ja vaikka matka tuntui ikuisuudelta, alkoi loppu jo häämöttää. Vielä viimeiset metrit.. mietin tuskanhiki kasvoilla.

Seisoessani taas tukeva kallio allani, tunsin riemun kuplivan sisälläni. Olin tehnyt sen!

Etsin suojaisen paikan ja pystytin telttani siihen. Nukahdin melkein heti hymy huulillani.

Aamun sarastaessa keitin pannullisen vahvaa kahvia nuotiolla ja sitten pakkasin tavarani jatkaakseni matkaa.

En ehtinyt pitkälle kun huomasin olevani risteyksessä. Kuluneet tienviitat osoittivat

5

Usvavuorille, Punaisen Lähteen kylään, Pohjoisen Satamiin ja Salaisuuksien Metsään. Pohtiessani minne pitäisi lähteä, eteeni ilmestyi eukko harmaissa ryysyissään. Hän osoitti ryhmyisellä sauvalla Punaisen Lähteen kylän suuntaan ja lähti harppomaan pitkin polkua. Kiiruhdin eukon perään. Hän oli koko matkan vaiti, enkä viitsinyt kysyä miksi juuri kylään. No kai se selviää myöhemminkin, ajattelin.

Hieman ennen kylää, eukko kuitenkin kääntyi puoleeni ja tokaisi ykskantaan:

- Kun tähdet kohtaavat, toive voisi toteutua, jos oikean sanan löydät ja oikein lausut, voit joitakin yhdistää ja myös itseäsi auttaa

Sen sanottuaan hän katosi. Hämmennyin mutta painoin sanat mieleeni. Tiesin niiden olevan tärkeitä.

Kylän talot olivat tiilenpunaisia ja kylän keskellä pulppusi lähde, jonka vesi todella oli punertavaa. En tiennyt mitä etsiä, mutta pysähdyin Tanssiva kauris-nimisen majatalon eteen ja astuin sisään. Maksoin ruokani joka oli riistaa ja jotain joka muistutti perunaa, sekä marjoista tehty jälkiruoka. Valitsin nurkkapaikan ja syödessäni silmäilin kaapuni hupun alta muita matkaajia. Onneksi varjot kätkivät minut ja kiedoin viittaa paremmin ympärilleni varoen paljastamasta miekan kahvan hopeista hohdetta kenellekään.

Majatalossa oli rento tunnelma. Himmeä, punertava, lämmin ja kodikas valaistus, sekä hilpeä puheensorina miltei turruttivat minut. Äkkiä silmiini osui kuitenkin jotain mielenkiintoista. Eräs seurue johon kuului kaksi palvelijatarta, hovinarri ja sinipukuinen nainen. Erityisesti narrin lipevä käytös, vaikka hän yrittikin peittää sen ja naisen liikkeet kiinnittivät huomioni.

Yritin keksiä miten voisin ujuttautua seuraan, koska vaistoni sanoi minulle että niin minun pitäisi tehdä.

He näyttivät kiistelevän jostain. Toinen palvelijatar näytti kiihtyneeltä ja narri pälyili hermostuneena ympärilleen. Asiakkaat alkoivat kummissaan katsella välikohtausta ja majatalon emäntä vilkuili sinnepäin "jos tuo ei kohta lopu Minä tulen sinne"-ilmeellä.

Kotvan kuluttua narri ja palvelijatar olivat ilmiriidassa keskenään. Toinen palvelijatar taas yritti sovitella kinastelua, mutta se muuttui tappeluksi.

6

Silloin tajusin tilaisuuteni tulleen. Nousin seisomaan ja lähdin astelemaan rähinöitsijöitä kohti.

- Jos tämä ei lopu, niin minä teen tästä lopun, tokaisin heittäessäni viitan sivuun paljastaen kimmeltävän sota-asuni. Samalla vedin miekkaa esille huotrasta.

- Ja mitäs sinä sitten luulet tekeväsi ja kukas se sinä olet kun komentelet minun ylhäisyyttäni, mokoma letukka, virnisteli narri häijysti.

- Nyt suu poikki, minä puuskahdin kiukkuisesti, tämä on majatalo, jossa on muitakin kuin sinun typerä ylhäisyytesi. Mitä kuvittelet muiden asiakkaiden pitävän riehumisestasi, samoin kuin sinun, osoittaen tällä kertaa sanani toiselle palvelijattarelle. Hän painoikin häpeissään kasvonsa, mutta narri jatkoi ilkkumistaan. Vilkaisin riidan kohteena ollutta naista ja hätkähdin. Kuvittelinko vain, mutta miksi hänen ilmeensä ja silmänsä, jotka ainoastaan näkyivät naamion takaa, olivat niin elottoman näköiset, kuin lasia. Kuka tuo naisen hahmo oikein oli? Siitä minä ottaisin kyllä selvää.

Havahduin kun asiakkaat alkoivat huutelemaan ohjeita minulle. Olin ilmeisesti näyttänyt neuvottomalta tilanteen suhteen. Tajusin että minun pitäisi heittää narri pihalle ja niinpä ryhdyin tuumasta toimeen. Kiukkuni yltyi, kun se iljettävä rääpäle kiljui kuin syötävä ja minun oli pakko läimäyttää sitä.

Kun ovi pamahti perässäni kiinni, sähisin narrille että tuki nyt se likainen pikku turpasi. Nainen ja palvelijattaret tulivat jäljessäni pihaan. Käskin jälkimmäisiä auttamaan minua sitomaan narrin kädet ja jalat. Sitten työnsin sen heidän vaunujensa takaosaan. Kun naiset olivat vaunuissa, itse hypähdin ajajan paikalle ja ohjastin sysimustat oriit matkaan.

Mieleeni palautui eukon lausumat sanat. Mikähän tuo ihmeellinen sana mahtaisi olla?

Saavuimme risteykseen, joka oli sama kuin ollut aamulla. Tällä kertaa kuuntelin jälleen vaistoani ja suuntasin kulkumme Salaisuuksien Metsää kohti.

7

Päivä oli kääntymässä ehtoon puolelle ja varjot pidentyneet. Ilma oli kylmää ja hengityksemme muodosti huurupilviä. Puiden oksat roikkuivat matalalla ja varjostivat vanhaa kärrytietä. Mieleeni tulivat kauniit maalaukset menneiltä ajoilta. Kuusten vihreän erisävyt hehkuivat laskevan auringon kultaisen punertavassa

loisteessa.

Saatoin sieluni silmin nähdä jo hämyisen yön, jolloin jääkeijut ja haltiattaret tanssivat tämän taianomaisen metsän kätköissä. Ja miten menninkäiset kurkkivat koloistaan.

Pimeän tullen teimme leirin ja istuimme nuotion äärellä. Yritin udella hieman tietoja palvelijattarilta, mutta he olivat vaiteliaita.

Yhtäkkiä vaivautuneen hiljaisuuden rikkoi lähestyvä kavioiden kumu. Nousin ylös ja kuuntelin tarkasti tuijottaen samalla tielle. Pian puiden lomasta erotinkin ratsukon ja se pysähtyi kohdalleni. Mies oli huomannut minut ja minä menin vastaan.

Ojensin käteni pitkälle ja hoikalle miehelle, tämän laskeuduttua satulasta.

- Sarai. Kättemme puristus oli luja. Katsoin miestä suoraan silmiin ja hän katsoi minua takaisin.

- Ragoth. Etsin.. hänen katseensa osui mustiin hevosiin ja vaunuihin.

- Olet tainnut ehtiä ensin, hän hymyili helpottuneesti.

- Mitä? Olin ällistynyt. - Mistä sinä puhut? Tapasin heidät Punaisen Lähteen Kylän majatalossa. Jouduin hoitelemaan palvelijattaren ja narrin välienselvittelyn, totesin sitten kohauttaen olkiani.

- Miten niin? kysyin sitten

- Kun.. Mayliz.. mies mutisi.

Kesti hetken ennen kuin aloin tajuta. - Ahaa, siis se on sen naishahmon nimi ja..no niin arvelinkin.. aivan aivan.

- Kenen kanssa puhut? kimitti toinen palvelijatar kiiruhtaessaan luoksemme, toinen vanavedessään.

- Ragothin, sanoin.

8

Palasimme nuotiolle Ragoth jäljessämme. May istui edelleen penkillä niin liikkumattomana. Hän näytti joltain patsaalta tai nukelta. Niin juuri nukelta, miksi en tuotakaan ollut tullut ajatelleeksi. Jännittyneenä istuin naisen viereen.

- May? kuiskasin. hän katsoi minuun päin, mutta hänen silmänsä eivät reagoineet katseeseeni. Katsoin Ragothia, mutta luin hänen kasvoiltaan epätoivoa ja

turhautumista. Mies kohautti olkapäitään, ettei ymmärtänyt tilanteesta sen enempää kuin minäkään.

Silloin muistin taas tapaamani eukon sanat. Kerroin siitä miehelle. Hän näytti mietteliäältä ja kertoi puolestaan Seregasin ja Astrildin kohtaamisesta, Varjojen kaupungista ja hänen ja Mayn tanssista.

- Lampi.. sanoin hitaasti. - Meidän on mentävä Varjojen kaupunkiin, mutta en tiedä miten sinne pääsee.

- Tämän metsän kautta, Ragoth vastasi, jatkaen - mutta se on liian vaarallista Maylle. Voidaanko tehdä niin että minä jään tänne ja sinä menet?

- Sovittu, ojensin käteni hymyillen rauhoittavasti miehelle, joka tarttui käteeni.

Lähdin astelemaan tielle ja pysähdyin. Suljin silmäni ja muodostin mielessäni kuvan rakkaasta tammastani ja näin sen tulevan luokseni. Kun jälleen avasin silmäni, se oli edessäni ja kuulin tutun hörähdyksen. Silitin sen turpaa ja otsaa.

- No niin tyttö, nyt lähdettiin sitten hommiin, sanoin reippaasti, vaikken tuntenut oloani sellaiseksi. Nousin ratsaille ja kannustin Moon Dancerin ripeään raviin.

Ajattelin Maylizzya ja tunsin kylmiä väreitä. Tunnistin itsessäni jotain samaa kuin Mayssa, vaikka tämä oli lumouksessa ja minä en. Minä en.. se siinä olikin kammottavaa. Maylla olisi kuitenkin toivoa; hänellä oli Ragoth, minulla ei ketään. Ja miten voisin samalla auttaa itseäni, sitten jos löytäisin sen sanan, mistä eukko oli puhunut. Mitä pitäisi tehdä? Kertasin mielessäni tapahtumia. Pelko? Jokainen pelkää tuntematonta, mutta silti minä rakastin sen tuomaa jännitystä ja ettei tiedä tulevaa. Sehän olisi tylsää, jos tietäisi kaiken etukäteen. Ei, minun on kai pakko myöntää, että pelkään asioita, jotka eivät riipu minusta, siitä etten hallitse niitä ja en voi vaikuttaa

9

niihin.

Yritin muistella Mestarini sanoja. "Soturina et saa näyttää pelkoasi, koska vihollinen vaistoaa sen, niin kuin hevonenkin. Tavoittele tyyneyttä ja näytä ilmeettömyyden naamio. Älä paljasta mitään, mitä tunnet, mutta pura vihasi kuitenkin liikkeisiin. Nopeus ja lujat iskut ovat niitä, mutta tämä kaikki vaatii täydellistä keskittymistä, harkintaa ja alituista valppaana olemista. Olet yhtä liikkeiden kanssa ja sitä voisi kutsua Kuoleman tanssiksi. Yksikin virhe voi sinetöidä

kohtalosi. Olet todella hyvä soturi, mutta sinun pitäisi vielä hioa taitojasi. Sinulla on kykyjä, joita et vielä pysty hallitsemaan. Sinun pitää uskaltaa heittäytyä, kokeilla. Nyt kun puhuin hallinasta, en tarkoita täydellisyyttä. Kukaan ei pysty siihen täysin ja virheet ovat luonnollisia. Tarkoitan parhaansa tekemistä ja taitojen sekä tietojen soveltamista elämään. Näen, Sarai, että sinua hallitsee pelko ja viha ja katkeruus. Sen pitäisi olla päinvastoin, että sinä hallitset niitä. Sinun pitää voittaa pelkosi ja löytää se kuka Todella olet."

Kosketin toista amulettia rinnallani. Se oli syvänmusta timantti, jossa oli meripihkan ja kullan hohtoisia kiteitä. Merkki toteemieläimestäni jaguaarista. Se oli muuten jääkylmä, mutta kiteet olivat kuin hehkuvia kipinöitä.

Metsä harveni. Oli pimeää ja usvaa leijaili ilmassa. Pöllö huhuili jossain. Tähyilin eteeni ja ratsastaessani eteenpäin, näin mustan portin ja sen takana kaupungin. Olin perillä. Kiedoin viittaa tiukemmin ympärilleni, sillä tuuli oli hyytävä.

Jälleen kerran katsoisin Kuolemaa kasvoista kasvoihin, ajattelin.

Saappaideni kantojen ja tammani kavioiden kopseet kaikuivat hiljaisuudessa. Talutin hevostani varmoin ottein ja tyynesti, mutta sydämeni hakkasi lujaa. Epävarmuus siitä, mitä minun pitäisi tehdä, sai sen aikaan. Entä jos epäonnistuisin? Mikä olisi hinta, jonka joutuisin maksamaan? Tiesin kuitenkin, että riskejä oli pakko ottaa, muuten ei mitään voittaisikaan.

10

Kun seisoin Portin edessä, katsoin sitä kunnioituksen ja pelonsekaisen hämmennyksen vallassa. Mustan ja metallin värinen, koristeellinen Portti oli kaunis. Hopeinen täysikuu valaisi ympäröivän maiseman ja sai Portin hohtamaan aavemaisesti.

Mustakaapuinen hahmo astui äänettömästi varjoista ja kuiskasi ontolla äänellä

- Kuka olet? Mitä asiaa tavallisella matkaajalla on tähän Kaupunkiin?

Kohotin käteni ja vedin hupun pois päästäni. Tummat hiukset valuivat kasvoilleni, joten pyyhkäisin ne sivuun, paljastaen smaragdinväriset silmäni. Katsoin mustakaapua

siihen missä olisi pitänyt olla "kasvot", mutta näin vain mustaa.

- Olen Sarai, soturi ja olen täällä Ragothin asioilla vastasin näyttäen toteemiamulettiani.

- Hyvä on, voit astua sisälle mustakaapu nyökkäsi ja astui sivuun, päästäen minut ja ratsuni ohitseen.

Saapuessani Lammelle, näin sen juuri sellaisena kuin Ragoth oli sen kuvaillutkin. Seisoin jonkin aikaa syvissä mietteissä sen äärellä. ”Kun tähdet kohtaavat… jos oikean sanan lausut…” Mutta eihän tässä ole järkeä,” ajattelin. Minähän joutuisin odottamaan neljä vuotta ja ymmärtääkseni Mayn pelastamisella on kiire.

Sitten napsautin sormiani. Aika!

Sehän on suhteellista ja tietyissä maailmoissa ja niiden välisissä tiloissa sillä ei ole merkitystä. Täällä siis pystyisin vaikuttamaan siihen ja siksi juuri minä olin ratkaisevassa asemassa, koska tulin tämän maailman ulkopuolelta. Ja yleensä omassa maailmassaan elävät eivät pystyneet vaikuttamaan näin asioihin. Minulla olisi lähes rajattomat mahdollisuudet. Mutta se sana? Mistä minä voisin sen saada selville? Ja ajoitus ja paikat? Mitä seuraavaksi?

Miten tämä kaikki sitten liittyi omaan tehtävääni?

Ja siihen että kehittäisin itseäni? Miten pääsisin eroon epävarmuudesta, peloista ja katkeruudesta? Miten osaisin antaa anteeksi ja päästää irti ja miten se toteutuisi käytännössä?

Astelin mietteissäni kohti Varjojen kaupungin keskusta, ratsuani taluttaen. Siellä

11

sijaitsi suurehko linna, jossa oli paljon torneja. Jossain näistä olisi kirjasto. Kaipasin

tietoja tämän maailman historiasta ja tapahtumista.

Viininpunaisella sametilla verhotut käytävät ja huoneet olivat minulle mieleen, sillä viihdyn salaperäisessä, romanttisessa ympäristössä. Seinillä riippui kankaita ja miekkoja. Kaikkialla oli salakäytäviä, portaikkoja ja tasanteita, joissa oli koristeellisia kaiteita ja siellä – oli mielestäni upea, arvoituksellinen ja jännittävä tunnelma.

Ja rauhoittava hiljaisuus.

Ei, en minä pelännyt Varjojen kaupunkia. En jännittävää tunnelmaa, en pimeyttä,

enkä varjo-olentoja, sillä olin itsekin puoliksi Varjojen Soturi.

Se mitä pelkäsin, olivat ihmissuhteet syvemmillä tasoilla. Pelkäsin tilanteita, joita en voinut hallita. Pelkäsin toisten ivallisia sanoja, sitä että loukattiin henkisellä tasolla.

Tallit olivat alhaalla ja sinne olin jättänyt Moon Dancerin.

Istahdin erään kauniisti koristeveistetyn pöydän ääreen eräällä tasanteella.

Tutkiessani isoa kasaa erilaisia opuksia ja teoksia, huomioni kiinnittyi useasti mainittuun kohtaan, jossa puhuttiin mystisestä kelloriipuksesta.

Sitä kuvattiin kultaisena, sironumeroisena, ja jonka keskellä oli hohtava rubiini.

Rubiinia pidetäänkin kuninkaallisena jalokivenä, joka synnyttää intohimoista rakkautta ja antaa elinvoimaa. Se on yksi arvostetuimmista jalokivistä.

Kellon avulla taas pystyisi varmasti muuttamaan aikaa.

Kukaan ei ollut nähnyt riipusta pitkään aikaan. Se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen v. 9017 ja mietin mistä sen voisi löytää.

Viimeinen havainto oli lyhyt kirjoitus erään ylhäisen prinsessan päiväkirjasta:

”Tänään oli todellinen epäonnen päivä. Riitelin prinssi Efdarasin kanssa, jota olen tapaillut, ja sitten jouduin erottamaan yhden palvelijattaristani epäkunnioittavan käytöksen tähden.

12

Sen jälkeen pääkartanomme syttyi tuleen ja jouduimme pakenemaan toiselle puolelle kaupunkia, toiseen kartanoon. Siinä juostessani äidin ja sisarusteni kanssa Mangarathin kujilla, olin kai pudottanut jonnekin kauniin rubiiniriipukseni, jota ympäröivät kultaiset numerot.

Olin saanut sen isoäidiltäni lahjaksi aikuistumisriittini onnistuneesta päätöksestä ja se on kulkenut suvussa.”

Siis se riipus on kadonnut täällä, Varjojen kaupungissa, ajattelin.

Mieleeni muistui riipuksesta toinenkin asia. Miten hämmästyttävästi Lampi ja sen keskellä sykkivä liekki muistuttikaan tuota salaperäistä riipusta. Kuinkahan kauan tuo Lampi oli ollut tuolla paikalla?

Jouduin etsimään pitkään, ennen kuin löysin kohdan, josta sain tietää, että Lampi oli syntynyt juuri 9017 vuoden lopulla.

Nyt on vuosi 9289 ja Mangarathista on tullut Varjojen kaupunki 200 vuotta sitten.

Ladoin kirjat takaisin hyllyihin ja palasin kaupungin kujille samaa reittiä, jota pitkin olin tullutkin.

Hain tammani tallista ja ratsastin takaisjn Lammelle. Katsoin sen keskellä häilyvää virvatulta. Tiesin nyt, missä kadonnut rubiini oli. Mutta miten pääsisin hakemaan sen.

Kosketin mietteliäästi jaguaaritimanttia. Toteemieläimeni teki kaiken mitä en itse kyennyt tai halunnut tehdä.

Kun olin lähettänyt jaguaarin matkaan, hetken kuluttua kuului jyrinää ja pauketta. Lampi kutistui silmieni edessä olemattomiin ja lopulta jaguuari tuli esiin savun keskeltä, roikottaen suussaan kultaista ketjua, jossa riipus oli.

Äkkiä tajusin, etten ollut yksin. Suuri joukko mustakaapuja oli ympäröinyt minut.

13

Yksi niistä astui uhkaavasti lähemmäs ja sanoi kolkolla äänensävyllä:

- Mitäs täällä tapahtuu? Lammen vartijoina meidän tulee ottaa sinut kiinni tästä tempusta! Saat katua tätä kauan. Sinulla ei ollut lupaa tässä kaupungissa tehdä tätä. Pääset nyt parhaaseen kidutuskammioon… hahmo hohotti ilkeää ja kolkkoa naurua. Ottakaa hänet…

- Tein jo kaiken, sanoin mahdollisimman tyynesti.

Tiesin kuitenkin, etten edes Moon Dancerilla pääsisi pakoon. Oli jäljellä yksi ainut keino. Kosketin hopeista kompassia ja ajattelin paikkaa kaupungin ulkopuolella.

Tunsin huimaavan tunteen ja usvan hälvettyä olin portin toisella puolen metsässä.

Kannustin Moon Dancerin laukkaan ja jonkin ajan kuluttua saavuin leiripaikalle.

Näin Ragothin juoksevan vastaan.

- Onnistuiko? Hän kysyi kärsimättömästi.

- Jep, mutta oli vähillä etten päässyt pois mustakaapujen ringistä, sanoin.

Ojensin miehelle riipuksen ja hän katsoi sitä ihastuneena.

- En tiedä vielä, miten se toimii? Sanoin.

- Se eukkohan kertoi minulle sen lorun. Miten se nyt menikään?

- Kun tähdet kohtaavat, toive voisi toteutua… jos oikean sanan löydät ja oikein lausut… voit joitakin yhdistää… ja myös itseäsi auttaa…

- Mitähän tämä nyt sitten tarkoittaa?

- Hmm, sanoi Ragoth mietteliäästi katsahtaen Mayn suuntaan, joka istui yhä paikoillaan penkillä.

Sitten hän avasi medaljongin kannen ja katsoi sitä. Viisarit näyttivät aikaa 6:37 ja rubiini hohti verenpunaisena.

- Seregas ja Astrild, kuiskasi hän.

- Ragoth, sanoin hiljaa, sillä mieleeni oli juolahtanut eräs ajatus.

14

- Kun minullakin on näitä riipuksia, entä jos Maylizzyllakin on jokin tuolla kaavun alla?

- Tuossa on ideaa, sanoi Ragoth silmät hehkuen innostuksesta.

Menimme Mayn luokse ja nostin kaapua sivuun. Mayn rinnalla oli kylmänsinistä valoa hohtava jääkristalli, mutta kun koskin siihen, se poltti kuin kuumin valkea tuli.

Kristallin ketjukin poltti, enkä saanut sitä auki. Katsoin Ragothia kysyvästi. Mies nyökkäsi ja otin tikarin saappaanvarrestani. Kipinät sinkoilivat kun yhdellä nykäyksellä leikkasin ketjun poikki.

Samalla hetkellä Mayn silmät sulkeutuivat ja hän kaatui penkiltä maahan. Katsahdin pelästyneenä Ragothiin, joka otti kultariipuksen käteensä ja painoi rubiinin tämän otsalle.

Hitaasti nainen tuli tajuihinsa ja katsoessani häntä, näin hänen olevan ihminen jälleen.

May katsoi hämmästyneenä ympärilleen ja katse pysähtyi lopulta minuun, sitten Ragothiin.

Näinkö helppoa tä oli? Mietin. Mitä aika ja se nimi sitten tarkoitti?

Hätkähdin kun May sähähti minulle.

- Sinä! Sinä ja Ragoth! Mitä te täällä teette! Miksi sinä olet hänen kanssaan? Minä ja Ragoth ollaan yhdessä. Senkin narttu!

- Täh, minä älähdin.

- En minä ole Ragothin kanssa. Minä autoin sinua tulemaan jälleen ihmiseksi. Autoin sinua vapautumaan lumouksesta. Sanooko tämä mitään? Tokaisin ja heilutin jääkristrallia ja riipusta hänen nenänsä edessä ja osoitin sitten rubiinia.

- Tämän kosketus ja jääkristalllin poistaminen tekivät sinut ihmiseksi jälleen. Melkein jäin kiinni Varjojen kaupungissa, jossa Lampi olikin tämä kultariipus.

15

Maylizzy meni sanattomaksi ja katsoi sitten Ragothia, joka halasi naista.

- May, kysyin sitten, mitä nämä viisarit tarkoittavat? Tiedätkö sinä?

Lausuin hänelle myös eukon sanat.

- Ai, anteeksi. Niin se hovinarri. En minä muista… hän mutisi hiljaa katsellen etsivästi ympärilleen.

Kerroin hänelle viime aikojen tapahtumat ja lopultakin nainen ymmärsi.

Silloin kaukaa alkoi kuulua kavioiden kapsetta ja melua. Ilma kylmeni ja jäinen huuru ympäröi maisemaa.

- Äkkiä pois täältä, huudahdin,

Kuoleman aavesoturit olivat tulossa tänne. Olihan heidän lumottu lampensa kadonnut.

Mustat hevoset vaunuineen olivat kiskoneet paniikissa itsensä irti ja laukkasivat nyt pois päin pelästyneesti hirnahdellen. Palvelijattaret juoksivat myös läheiselle tielle päin. May vapisi Ragothin sylissä lamaantuneena pelosta.

- Menkää nyt, yritin hoputtaa. Tiesin, että minun oli jäätävä taistelemaan. Enää en voisi perääntyä.

- Ei, Ragoth sanoi vetäen miekan esiin, Mayn pitäessä lujasti rubiiniriipuksesta kiinni.

Nyökkäsin ja kohotin oman miekan ylös, kiljaisin taisteluhuudon ja kannustin ratsuani.

Pian ilma täyttyi taistelun melskeestä. Olin hämmentynyt. ”Mitä pitäisi tehdä?”

Silloin mieleeni tuli toinen kysymys. Miksi Punaisen Lähteen kylän vesi oli punertavaa?

Huudahdin muille:

- Paetkaa Punaisen Lähteen kylään, ja kuiskasin Ragothille, joka ratsasti vierelläni rakastettunsa sylissään:

- Heitä rubiini lähteeseen! Tulen kohta perässä.

16

Mies nyökkäsi ja kannusti hevosensa laukkaan.

Itse jäin harhauttamaan aavesotureita. Minun pitäisi tuhota ainakin niiden päällikkö. Toivoin, että joku olisi ollut apunani. Aina joudun tekemään kaiken yksin, vaikka olihan minulla silti Moon Dancer, ajattelin surullisesti. Totuus oli se, että kaipasin miessoturin seuraa, ja tulista rakkautta. Samalla kuitenkin pelkäsin sitä. Pelkäsin pettymystä ja ennen kaikkea yksinjäämistä,

Toisaalla, Punaisen Lähteen kylässä, Ragoth heittää kelloriipuksen Lähteeseen.

Tästä, minä Sarai, sain kuullahieman myöhemmin. Ragoth tuli minua vastaan, kun lähestyin kylää, harhautettuani aavesoturit.

Ragoth kertoi, että Lähteessä asuu Henki, jonka narri oli myös vanginnut.

Henki on myös se sama, kuin rubiini riipuksessa. Siksi Lähteen vesi todellakin opn punaista.

Narri, joka on itse ilkimys ja pahan alku ja juuri, oli kahlinnut rubiinin Hengen ja pakottanut sen toimimaan tahtomallaan tavalla.

Mutta nyt rubiinin Henki sai takaisin voimansa ja pääsi vapaaksi, koska vapautimme Maylizzyn ja keksimme rubiinin arvoituksen. Ja lopuksi Ragoth heitti rubiinin takaisin Lähteeseen.

Nyt vesi muuttui verenkarvaisen punaisesta takaisin ruusunpunervaksi.

Ennen vanhaan Lähteenkylä oli kuuluisa, mutta narrin vangittua Hengen, kylän maine katosi ja Lähteen vesi muuttui juomakelvottomaksi ja verenkarvaiseksi. Niinpä vesi piti tuoda muualta, läheisestä joesta.

Rubiinin Henki on suojelija ja näin kylältä katosi juomaveden lisäksi henkivartija.

Mangarath joutui muuttumaan narrin takia Varjojen kaupungiksi (Town of Shadows), koska hän langetti kaupungin ylle vahvan kirouksen.

17

”Lähteen henki kertoi, että Narri on ollut kerran mies, nimeltä Efdaras, joka ihastui 9016 vuonna ylhäiseen prinsessaan, joka on sama, kuka pudotti riipuksen Mangarathin kadulle.

Mutta prinsessa ei rakastanut Efdarasia, joten Efdaras päätti kostaa. Hän yritti langettaa kirousta prinsessan ylle, mutta vaikka näytti siltä, että hän onnistuisi, prinsessa pääsi kuitenkin pakoon ja kirous osui Efdarasiin itseensä ja muutti tämän Narriksi.

Efdaras menetti voimansa, mutta aikojen kuluessa hän opiskeli mustaa magiaa ja sai kehitettyä uudelleen voimansa ja vieläpä kokonaan uudelle tasolle.

Hänen kostonhmonsa ja kateutensa rakastavaisia kohtaan oli hyvin suuri.

Huhut kertovat, että tuo prinsessa olisi juuri Maylizzy…

Narri teki kuitenkin uuden kirouksen, joka onnistui ja lopun tiedämmekin…” päätti Ragoth kertomuksensa, ”mutta”, hän kuitenkin jatkoi epäröiden, ”Narri unohti soturin, joka on legenda… ennustus, joka tekee tyhjäksi Narrin suunnitelmat.

Ja kun viisarit olisivat ehtineet näyttää 7:00, kirous olisi jäänyt pysyväksi.”

- Mikä ennustus? Ragoth, odota, mikä legenda? Ragoth…minä kyselin saamatta vastausta.

Äkkiä kuin kylmä sumu olisi pyyhkinyt mieltäni. En tajunnutkaan kuviota tai kuvioita, niin kuin olin luullut.

En tajunnut mistään mitään.

Kuka soturi? Mikä ennustus? Tunsin olevani kuin May. En tuntenut mitään. Olin kylmä ja pimeä. En ollut yhtään mitään. Mikä legenda?

Tyhjyys pyyhkäisi sisintäni.

Kaikki oli – kaikki lakkasi olemasta. Sydämen tuska, villi liekki sielussani sammui ja tunteet olivat poissa. Olin hetken ilmeetön, sillä näin äkkiä välähdyksen tavoin kauhun Ragothin kasvoilta.

18

Samassa kaikkialla kaikui kauhistuneiden kyläläisten huudot ja Rubiinin henki leijaili puhaltamaan kylän ympärille suojamuuria.

Eteemme ilmestyivät kuin tyhjästä aivan yhtäkkiä Narri ja takanaan hänen johtamanaan kaikki aavesoturit. Harhautukseni kesto oli kulunut umpeen.

Narri oli kuitenkin saanut jollain ilveellä lujat umpisolmuni auki, jotka olin niin kiukkuisena tehnyt majataloepisodin jälkeen.

Nyt Narri osoitti suoraan meitä miekallaan, joka oli taiottu mustalla magialla. Se oli sysimusta ja kimalteet muistuttivat kylmää jääkristallia ja se hehkui ja hohti verenkarvaisena.

Kosto, kateus, kauhu ja kuolema.

Nämä olivat myrkyttäneet Narrin sydämen, jota miekka kuvasti. Efdarasin, joka Narri oli joskus ollut, miehen, joka oli joskus ollut palavasti rakastunut, tuntenut iloa ja surua, ollut ehkä onnellinen ja auttavainen, ahkera mies…

Mutta epätoivo ja tieto, ettei saisi koskaan myöntävää vastausta rakastetultaan. Että joutuisi luovuttamaan rakastettunsa toiselle iäksi. Se kaikki oli myrkyttänyt hänen sydämensä ja sielunsa tunteettomaksi ja kovaksi kuin jääkristalli

Vain kosto hehkui hänen ympärillään ja sisimmässään verenpunaisena.

Silloin – ohikiitävän hetken ajan – tyhjyys väistyi – ja näin kaiken kristallinkirkkaana – ja kauhu täytti sydämeni.

Olin itse samanlainen kuin Narri.

”Pelko, viha ja katkeruus” Mestarini sanat muistuivat mieleeni kirkkaina, ”jotka hallitsevat sinua; sen pitäisi olla niin päin, että sinä hallitset niitä.”

”Sinun pitää voittaa pelkosi ja löytää se kuka todella olet”, kuulin Mestarini sanat kirkkaasti mielessäni.

19

- Kuka todella olen? Millainen olen?

- Mitä soturilta vaaditaan?

- tavoittele tyyneyttä

- et saa näyttää pelkoasi

- pura viha liikkeisiin

- täydellinen keskittyminen

- harkinta

- alituinen valppaus

- yhtä liikkeiden kanssa, kuoleman tanssi

- yksikin paljastettu virhe…

- hallinta ei tarkoita täydellisyyttä, virheet ovat luonnollisia, älä anna vihollisen kuitenkaan tajuta, että teit virheen

- parhaansa tekeminen

- ilmeettömyyden naamio

- tietojen ja taitojen soveltaminen elämään

- Mitä nyt olen?

”Todella hyvä soturi, mutta taitoja vielä hiottava. Sinulla on kykyjä, joita et pysty vielä hallitsemaan”

- Mitä pitää tehdä?

”Uskaltaa heittäytyä ja kokeilla. Hallita vihaa, pelkoa ja katkeruutta. Sinun pitää voittaa pelkosi – ja löytää todellinen itsesi.”

Mestarin sanat piirtyivät tulikirjaimin silmien eteen ja kuulin hänen syvän äänensä muistoissani, niin kuin olin kuullut opetuksen aikana ja nyt vasta ymmärsin.

Olin kuullut sanat, mutta en todella ollut kuunnellut. En ymmärtänyt niitä vielä silloin, mutta nyt näin sen kaiken kirkkaana.

20

”Olen hyvä soturi, mutta sydämeni on jo jääkristalli ja jos en muutu ja tee täyskäännöstä, olen samanlainen kuin tuo Narri. Näin hyvin selvästi narrin tilalla itseni – ja vapisin kauhusta.

Yritän tavoitella kuitenkin tyyneyttä ja ilmeettömyyden esittämsitä, vaikka äsken olin ollutkin sitä oikeasti.

Siis naamiota, jonka alle piilotan todelliset tunteeni, mutta jos ne tunteet katoaa oikeasti ja lopullisesti, mitä siitä seuraa?”

Kylmä hiki valui ikävästi niskaani pitkin ja käsivarteni menivät vielä enemmän kananlihalle.

”Ei, täytyy olla jokin keino! Narri ja se, että muutun täysin samanlaiseksi hänen kanssaan, on pysäytettävä! Taistele! Älä ikinä anna periksi!”

Purin hampaani yhteen ja nostin leukaani – ja nyt kun ajatukseni toimivat taas…

Näin Narrin uhkaavana edessäni voitonriemuinen katse silmissään ja hän näköjään luuli jo voittaneensa – mutta jokin pidätteli häntä.

Ennustus? Legenda?

Ragoth ei ollut ehtinyt sanoa mitään ja nyt hän oli Mayn kanssa viemässä kyläläisiä parempaan turvapaikkaan. Ruiinin henki oli ainoana turvaamassa selustaani. Olin jälleen yksin, tavallaan.

”Yksin. Aina yksin.

Miksen uskaltanut rakastua?

Koska olin kokenut niin paljon pettymyksiä ja sydänsuruja. En myös ollut löytänyt ketään kumppania, sellaista sopivaa.”

”Ja nyt Narri on voittamassa…

Vihollinen näkee kaikki virheesi ja kohta tulee se viimeinen kuolettava isku.”

21

Äkkiä ymmärrys leimahti kuin valkea liekki sydämessäni ja oivalsin, että joskus täytyy osata pyytää apua, vaikka tahtoisikin aina hoitaa kaiken yksin. Joskus ei vain selviä yksin ja tarvitsee apua.

”Ehkä ylpeyteni ja voitontahtoni estää minua pyytämästä apua, vaikka siihen olisikin aihetta. Olenhan aina ollut tekemässä Mestarin antamia tehtäviä jo etukäteen ja omin päin. Ja olen hätiköinyt, enkä ole aina jaksanut kuunnella ohjeita.”

Silti Mestarini ei ole ollut kertaakaan vihainen, vaikka siihen olisi ollutkin aihetta. Hän on aina niin lempeä ja ymmärtäväinen.

Aika on pysähtynyt. Kävin kovaa kamppailua ennen H-hetkeä.

Kaikki oli jähmettynyt paikalleen.

Tämä oli se todellinen koetukseni. Näytön paikka.

Todellisen soturin tulikaste.

”Mestari, ei minusta ole tähän. Kaikki on minun syytäni, ei minusta tule kunnon soturia...”

Vaivuin synkkyyteen, mutta taas liekki leimahti ja kuulin sanat, jotka lausuttiin hellästi:

”Silti se ylpeys ja omillaan pärjääminen ei tee huonoa soturia, mutta kuitenkin jokainen tarvitsee jonkun, jota voi rakastaa ja joka pitää sinusta huolta ja rakastaa sinua omana itsenäsi”

”Aina ei tarvitse pärjätä yksin. Voimat voi yhdistää kun on kumppani ja kaksi on paljon voimakkaampi vastus kuin yksi.”

”Olet vielä löytävä soturin, joka on sinun puolellasi. Tämä riitti on osa sitä. Hänen kanssaan tulet löytämään itsesi ja hänen kauttaan opit tuntemaan kuka todella olet. Hän on se, joka vastaa syvimpiin toiveisiisi ja tunteisiisi. Saat hehkuvan ”rubiinisydämen” ja tulet saamaan onnen kipinän silmiisi ja tulet ymmärtämään mitä

22

on todellinen rakkaus.”

”Nyt kokoa vihjeet yhteen ja toimi. Minä uskon sinuun Sarai Alica.”

Vihdoin kykenin ajattelemaan selkeästi. Narrille esitin kuitenkin tyhmää.

Ensimmäinen askel on se vaikein. Niin kuin sillalla.

”Tee se.” Pystyit siihen silloin ja niin pystyt nytkin. Vielä vähän matkaa, niin olen hänen kanssaan. Soturimies, jonka kanssa kokisi kaiken, mutta ensin olisi voitettava oma itsensä ja Narrin pahuus. Enää tämä viimeinen koetus esteenä onnelle.

Vihje yksi:

Rubiinin henki, eli sydän, joka rakastaa

Vihje kaksi:

Tähtien kohtaaminen

Vihje kolme:

Ragothin ja Maylizzyn rakkaus toisiinsa esteistä huolimatta

Vihdoinkin ymmärrys valaisi sieluni. Ymmärrys rakkaudesta.

Ragoth ja Maylizzy olivat toimineet mallina ja esimerkkinä. Kaipaus saa suuret mittasuhteet. Rakkaus voittaa sittenkin, pettymyksistä huolimatta. Todellinen rakkaus astuu elämään, kun aika siihen on kypsä. Kun hetki ja ajankohta on oikea ja se milloin osaa pitää oikealla tavalla kiinni ja on valmis ja osaa rakastaa.

Nainen tarvitsee kumppanin, samoin mies, vaikkakin naisella voi olla myös nainen kumppanina, samoin miehellä mies. Tärkeää on, että on toinen siinä vierellä. Ettei ole yksin. Kumppanin tehtävä on pitää huolta toisesta, kulkea siinä rinnalla, olla tukena ja että hänkään ei olisi yksin.

23

Ragothin hellyys ja intohimo Mayta kohtaan.

Vielä kerran eukon sanat palasivat mieleeni:

”Kun tähdet kohtaavat

toive voisi toteutua

jos oikean sanan löydät ja

oikein lausut

voit joitakin yhdistää ja

myös itseäsi auttaa”

Kun rakastavaiset kohtaavat, toive voi toteutua. Jos kumppanin löydät tai jotakuta autat löytämään, niin kuin Ragothia ja Mayta saamaan toisensa, voit yhdistää…

Mikä on kumppanin synonyymi, mikä tarkoittaa samaa?

Joka tuntee sydämesi ja sielusi…

Tuntui kuin olisin kohonnut hurjaan lentoon. Sain yhtäkkiä siivet ja tunsin mahtavan voiman kumpuavan jostain sydämestäni. Näin, että miekkani alkoi hohtaa.

Ensin alkuun himmeästi, sitten kirkastuvan voimakkaasti asteittain.

Olin todella lähellä ratkaisua…

Juuri silloin Narri liikahti. Aika oli taas kulumassa umpeen, nyt se aika, jolloin olin saanut aikaa miettiä.

Näin sivusilmällä, kun Narri kohotti kätensä ja oli iskemässä minua kirotulla miekallaan.

Väistin salamannopeasti ja kannustin Moon Dancerin pois alta ja sitten laukkaan.

24

Ja välähdys.

Tiesin sanan kahdella eri kielellä ja tiesin, miten se olisi lausuttava oikein. Mestarin opettamalla kielellä…

Kumppani on sama kuin,

Sielunystävä, Soulmate

Moon Dancer ja Mestari ovat minulle myös sellaisia.

Se, kenen kannsa voit jakaa oman sielusi, sydämesi, tunteesi, itsesi.

Nyt kun olin lausumassa sanaa, miekkani oikein räjähti valkeaksi, kirkkaanvalkeaksi, niin että se sokaisi minua ja jopa sen kahva poltti kättäni ja tiesin, että kämmeneeni jäisi jälki siitä.

En kuitenkaan pudottanut miekkaa ja näin tasan tarkkaan mihin olin tähtäämässä.

Miekkojen terät kalskahtivat yhteen ja samalla huudahdin voimakkaalla äänellä

”Soulmate”, Mestarin kielellä.

Juuri samalla hetkellä sain apua metsän varjoista.

Paikalle ratsastaa mies, soturi, punarautiaalla hevosella.

Yhtäkkiä syntyy rajuilma ja alkaa ukkostaa ja salamoida.

Hetki on hurja, mutta se toi täyden adrenaliinin. Sydämeni hakkasi lujaa taistelun kiihkosta ja todellisesta voitonriemusta.

Yhdessä miehen kanssa kohotamme miekkamme uuteen iskuun ja molempien miekat hohtavat tuota hurjaa, kesytöntä valkeaa, roihuavaa, tulta ja salamaa.

25

Yhdessä miekkamme iskevät yhteen Narrin miekan kanssa ja se räsähtää lujaa ja hajoaa pieniksi kappaleiksi Narrin käsissä.

Narri kiljaisee raivoissaan ja hämmentyneenä. Hänhän luuli voittaneensa naamioni ansiosta, joka minun onnistui loihtimaan hämätäkseen.

Kirottu miekka satoi tuhkana maahan ja samalla Narri menetti kuolemattomuuden taian.

Mies ja minä lausumme yhdessä ”Soulmate” Mestarin sanoilla ja Narri muuttuu Efdarasiksi.

Miedän kimmeltävät ja säkenöivät miekat tuhoavat yhdessä miehen, joka hajoaa sekin tuhkaksi ja haihtuu myrskytuulen mukana pois.

Ympäristön ja myös Mangarathin lumous särkyy kovalla rytinällä ja aavesoturit muuttuvat silmiemme edessä takaisin Mangarathin asukkaiksi.

Rubiinihenki takaamme leijailee kietoutuen ympärillemme, hyväillen kuin tuuli, lempeä kesätuuli ja yhtäkkiä rajuilma on kadonnut yhtä nopeasti, kuin se tulikin.

Sitten tämä kylän henkivartija lähtee ilmoittamaan kylän asukkaille, että asiat ovat taas hyvin.

Mies ja minä ratsastamme Varjojen kaupungin laitamille ja saamme omin silmin olla todistamassa, kuinka Mangarath palaa takaisin elämään ja saa takaisin entisaikojen loistonsa ja enemmänkin.

Siitä tulee taas Auringon kaupunki, mutta uudella nimellä; Gleam of Sunshine, Glisserathe.

Nyt katson tarkemmin vieressäni ratsailla olevaa miestä. Itsekin olen vielä Moon Dancerin selässä.

Miehellä on mustat puolipitkät hiukset ja harmaat silmät, ei ikävän harmaat, vaan hopeiset kuin kuutamo. Miehellä on tummansininen viitta harteillaan ja

26

teräksenhopeiset rinta-ja muut suojukset, sekä muut prinssin arvomerkit.

Mies kertoo olevansa Usvavuorten prinssi ja että hän oli myös lumouksessa. Kun tietty nainen lausuisi tuon ”Soulmaten”, hän löytäisi tien ulos labyrintistä, johon hänet oli eksytetty. Labyrintista, joka oli keskellä Salaisuuksien metsää.

Katsoimme toisiamme hymyillen silmiin. Yhdessä. Soulmate.

Tietysti olisin edelleen Soulmate myös Mestarini kanssa ja rakkaan ratsuni Moon Dancerin kanssa, joka oli todellakin ansainnut lepoa, ruokaa ja silitykset.

Mies kertoi oman ratsunsa nimen, Fire Stormy ja minä hänelle myös omani ratsun, Moon Dancer.

Sitten ojensin miehelle käteni ja hymyilin flirttailevasti. Nyt se olikin helppoa, sillä tiesimme molemmat, että vuosien etsintä oli päättynyt.

Tästä kuitenkin kaikki vasta alkaisi . Me löytäisimme oman yhteisen reittimme , polkumme Tuntemattomassa.

Mies katsoi minua niin hellästi ja samalla niin kiihkeästi, että se tuntui vatsanpohjassa ja sydämeni lyönneissä. Ja hän tarttui ojennettuun käteeni ja sävähdimme molemmat. Se kosketus poltti ja antoi ihania väristyksiä ja tuntui niin mielettömän ja uskomattoman hyvältä.

Tuskin maltoin odottaa tulevaa. Niitä yhteisiä hetkiä ja tiesin, että mieskin tunsi samoin.

- Sarai Alica, sanoin nimeni hiljaa kuiskaten, kuin peläten äänelläni rikkovani koko kauniin hetken, mutta sitä ei kuitenkaan tapahtunut – päinvastoin.

- Kaunis nimi, sanoi mies ihanan syvällä ja matalalla äänellä.

Äkkiä tunsin, kuinka olin vihdoin läsnä hetkessä, niin kokonaan. Olin aina ollut valmis pakenemaan. Ajatuksissani olin aina ollut kaukana poissa aiemman elämäni aikana. En ollut koskaan ollut missään täysin läsnä. Olin aina halunnut paeta ja missään hetkessä en ollut kyennyt olemaan täysillä mukana, läsnä juuri siinä.

27

Mutta nyt oli toisin. Saatoin hengittää vapaasti ja se tuntui niin ihmeelliseltä. Ja niin vapauttavalta.

Ilma oli kevyttä hengittää ja pitkään jatkunut ahdistus ja tuska olivat poissa.

Tunsin kuinka elämä ja energisyys virtasivat minuun, juuri niin kuin se kuuma, liekehtivä valkea. Tuli, joka on aina muutenkin ollut se oma elementtini.

Ja nyt saatoin olla varma, etten enää pettyisi. En koskaan.

Silloin ymmärsin, että muiden juttujen pitikin päättyä sydänsuruun, jotta meille aukeaisi ovat ja mahdollisuudet. Jos olisin onnistunut suhteessa jonkun toisen kanssa, kaikki, tämä Riitti ja tämä mies, tämä hetki, kaiken alku, olisi jäänyt kokematta.

Tunsin suunnatonta mielihyvää ja rauhaa. Olin löytänyt mielenrauhan ja tasapainon, harmonian.

Miehen silmät tuikkivat niin kuin aina rakastamani kuun kajo. Mies katsoi minua juuri sillä katseella, millä Ragoth oli katsonut Mayta.

Miehen katse puhui ja oli hyvin henkilökohtainen. Sielunystävä; me ei vielä tunnettu, mutta kuitenkin me molemmat tunsimme, kuin olisimme aina olleet sydänystäviä, luotettuja kumppaneita.

Se katse, se hymy ja polttava kaipaus. Ja se mieletön onnen ja vapauden tunne.

Mies tiukensi otettaan hellästi, kuin olisi halunnut minun tuntevan hänen koko kehonsa lähelläni, mutta olimme molemmat ratsujemme selässä. Täytyisi odottaa, mutta se odotus olisi sen arvoista. Emme kuitenkaan päästäneet toisistamme irti.

- Aarne Aristarkos Alexander, mies kuiskasi.

- Tule, tehtäväsi täällä on päättynyt, Aarne, (joka tarkoittaa henkiolentoa ja aarteiden vartijaa) sanoi matalalla ja syvällä äänellään. (Muuten hänen nimensä tarkoittavat parasta päällikköä, kotkaa ja väkevää auttajaa, puolustajaa).

Hän ojensi kätensä minulle ja hänen silmänsä tuikkivat kutsuvasti. Hymy kirkasti hänen kasvonsa ja minä lensin huikaisevissa universumeissa.

28

Tartuin Aarnen käteen ja minäkin hymyilin hänelle, minä, jonka on vaikea hymyillä.

Yhdessä lähdimme ratsastamaan pois päin kaupungista, pois kirkkaasta valosta kohti tuntematonta. Kohti salaperäisiä Usvavuoria.

Matka kulki takaisin risteykseen, jossa olin neuvottomana seisonut niin kauan aikaa sitten. Kun ratsastimme paikalle, ilma alkoi hehkua ja yhtäkkiä harmaaryysyinen eukko seisoi meidän edessä. Hän katsoi minua suoraan silmiin hymyillen ja sanoi ystävällisellä ja hellällä äänellä:

- Sinä teit sen! Kiitos kaikesta, sinä pelastit tämän maailman ja vapautit kaikki lumouksesta. Onnea teille uusiin seikkailuihin, hän kääntyi Aarnen puoleen ja katsoi minua vielä kerran syvällä katseella ja muuttui silmiemme edessä uskomattoman kauniiksi haltiattareksi, jonka puku ja siivet kimaltelivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Hän kohotti kätensä vilkuttaen meille ja valo väreili aaltojen tavoin, sitten haltiatar oli poissa.

Lähdimme, hoputtaen ratsujamme laukkaan, ylös vuoren rinnettä, jonkin matkaa tienviitan jälkeen. Kyyneleet valuivat pitkin kasvojani. Tunsin tuulen ja tuulessa vapauden soinnun. Olin matkalla tuntemattomaan, vapauteen ja seikkailuihin. Taisteluni oli käyty ja mielessäni soi veret seisauttava, kiihkeä, villi ja alkukantainen rytmi ja melodia.

Vuorilla ilma kävi kylmäksi ja ohueksi ja tuli hieman pyörryttävä olo. Olin kuitenkin niin vahvan tunteen vallassa, että se huimaus vain lisäsi ekstaasia. Moon Dancerin ja Fire Stormyn laukkarytmi sykki samaan tahtiin sydämeni kanssa. Olin niin vapaa ja sydämeni ja kehoni oli niin polttavassa tulessa. Mieleni leijaili ja liisi kaukana pilvissä, valonnopeudella. Olin huikaisevan korkealla, allani kimaltelivat pohjattomat galaksit, mieletön syvyys ja ilma. Tunsin sydämeni sykkeen, lensin vuoristoradalla. Jokaisella henkäyksellä hengitykseni salpautui kylmyydestä ja rajusta liikkeestä. Jokainen syke vei henkäystä välistä. Olin niin kaukana, matkalla omassa itsessäni. Samalla hurjalla matkalla vapauteen, kadotettuihin uniin ja unelmiin. Kadotettuun itseeni. Kuitenkin olin läsnä joka hetki ja tunsin Moon Dancerin voimakkaan laukan allani. Jokainen rytmi vei joka toisen henkäykseni pois. Elin joka rytmin täysillä. Hengitin syvään

29

raikasta ilmaa, kiihkeästi, kuin viimeistä henkäystä yhä uudelleen ja uudelleen. Loputon avaruus antoi minun hengittää vapaasti, samalla kuitenkin ilma salpautui keuhkoissani. Näin Aarnen katseen… hymyn. Olin onnellinen, olimme yhtä. Vajosin kauas alas, usva ympäröi meidät, kaikki hukkui usvaan, joka pyörteili ympärillämme…

Aloin hitaasti kuulla rummutusta. Ensin jostain kaukaa, sitten yhä lähempää ja lähempää…

Lopulta avasin silmäni ja erotin ensin hämärästi ja epäselvästi miehen kasvot yläpuolellani, jotka vähitellen tarkentuivat Mestarin kasvoiksi. Hän katsoi silmiini sanomatta mitään, mutta se katse kertoi kaiken. Siitä kuvastui voitonriemu, hellyys, huolenpito, ilo ja hyvyys. Se katse kertoi, että olin läpäissyt riitin ja kokeen täydellisesti.

- Mestari, kun nyt olen tässä, oliko se kaikki silti totta? Silmäni kyyneltyivät, sillä muistin Aarnen ja sen kaiken mitä ennen heräämistä oli ollut.

- Kyllä, Mestari hymyili rauhoittavasti.

- Moon Dancer on valmiina, samoin minun ratsuni. Kun olet valmis, me lähdemme Pohjoisen satamiin. Siellä tapaat Aarnen uudelleen…

Ratsastimme hiljaisina metsän läpi, mutta hiljaisuus ei ollut vaivautunutta. Se oli rauhaa, kuuntelevaa puhetta, silti kaikessa soinnahti haikeus. Minä aavistin, että ratsastimme näin viimeistä kertaa. Puhuimme ajatuksilla. Kiitin kaikesta koko sydämestäni. Tunsin oloni niin hyväksi, puhtaaksi ja kirkkaaksi.

Saavuimme pienelle harjanteelle, mistä näkyi Pohjoisen satamat kokonaisuudessaan ja kauas horisonttiin jossa hohti kultainen autere, kirkas oranssinen hehku ja syvän liilansininen taivas.

Ilmalaivat ja erilaiset alukset keinuivat laitureissa peilityynellä kristallinkirkkaalla veden pinnalla. Sitä upeaa näkyä en tulisi koskaan unohtamaan.

Etsin katseellani Aarnea ja näinkin hänet vihdoin. Hän tuli luokseni taluttaen Fire Stormya. Minäkin laskeuduin satulasta ja Moon Dancer asteli

30

vierelläni sirot kaviot kopsuen.

Kuin hidastetussa filmissä…

Kävelimme Aarnen kanssa toisiamme vastaan. Ja se tunne, ennen Usvavuoria valtasi vieläkin voimakkaampana. Tuuli puhalsi kasvoihin ja sekoitti hiuksiamme.

Vielä pari askelta ja kohtasimme. Lujat, hellät ja turvalliset, mutta samalla villit ja niin miehekkäät, kiihottavat käsivarret kietoutuivat ympärilleni.

Kiedon omat käteni myös kiihkeästi miehen ympärille ja haistan vahvan miehisen tuoksun. Aarne painaa minua lujasti itseään vasten ja hänen huulensa painautuvat omiani vasten. Vavahdan tunteiden palosta. Haluaisin miestä niin paljon. Tässä ja nyt ja heti, mutta ymmärrän silti, että nyt ei ole sopiva hetki.

Edessä on hyvästijättö rakkaan, tutun ja turvallisen Mestarini kanssa.

Aarne tietää myös, ettei ole sopiva aika rakasteluun, mutta tunnen itseäni vasten miehisen voiman. Katseemme lupaavat, myöhemmin… ja aikaa on loputtomiin…

Pidätän voihkaisuni, huokaisen hiljaa ja käännyn irrottautuen vastahakoisesti Aarnen syleilystä.

Katson pitkään Mestariani, vanhaa ja kokenutta shamaanisoturia. Seisomme vastatusten ja vain katsomme toisiamme. Muistelemme hiljaa, keskustellen ajatuksilla, yhteistä matkaamme, hänen opettaessaan minua. Hän kertoo, että olen nyt valmis soturi ja shamaani, mutta se todellinen matka on vasta alussa. Aarnen kanssa oppisin tietämään ja tuntemaan todellisen rakkauden ja kehittyisin soturina ja naisena. Laivamme Stargate vie meidät seikkailujen alkuun…

Mestari oli opettanut minulle kaiken, mitä hän pystyi minulle opettamaan.

Arvoitukset, salaperäisyys, kaukaiset tähtitarhat ja toteutuneet unelmat, ikuinen matka, tarina vailla loppua ja avaimet lukemattomiin maailmoihin ja

31

ulottuvuuksiin siivittäisivät matkaamme.

Oli aika jatkaa eteenpäin.

Ehkä kohtaisimme vielä. Jossain rajojen ja tähtien tuolla puolen. Eräs hieno aika oli päättynyt, mutta elämä veisi eteenpäin, toisiin seikkailuihin, toisiin ulottuvuuksiin. Matkalla hurjiin unelmiin ja niiden todeksi elämiseen. Kaikki ovet ovat avoinna.

- Kiitos Mestarini kaikesta, kuiskasin hiljaa hymyillen kauneinta hymyäni kyynelten kimaltaessa poskillani.

- Hyvää matkaa, Sarai Alica, vanha mies kuiskasi myös hiljaa ja näin hänenkin silmissään kyyneleitä.

Aarnen käsi laskeutui olkapäälleni.

- Tule Sarai. On aika lähteä. Stargate nostaa jo purjeitaan. Käännyin merelle päin enkä katsonut koskaan taakseni.

Muistan vieläkin niin kirkkaana viimeisen kuvan, muiston Mestaristani. Hänen uurteisia ja elämää nähneitä kasvoja en unohtanut koskaan.

Nojaan laivan reelinkiin ja katson merelle; eteenpäin ja uuteen aikaan.

Aarne seisoo vierelläni, vahva kätensä hartioillani. Taivas hohtaa väreissä. Hengitän ja hengitän. Olen todella elossa, olen läsnä ja kohotan katseeni Aarnen silmiin. Katseissamme roihuaa villi tuli ja kiihkeys. Vielä kerran ekstaasiin. Vielä monta kertaa uudelleen. Vielä, vielä, vielä…

Tästä kaikki vasta alkaa. Matkalla todelliseen elämään, todelliseen rakkauteen, joka kestää. Ja kaikki on todellista ja tapahtuu tässä ja nyt. Täysillä…

Matkalla mielettömään ja hurjaan seikkailuun. Yhdessä. ”Soulmate”.